Kirjailijan lyhyet kädet

Kirjavinkkaus meni tänään jotenkin mönkään. Otin mukaan omia suosikkejani: Adamsin Ruohometsän kansan, Pullmanin Kultaisen kompassin ja Enden teoksen Tarina vailla loppua. Omien suosikkien esittely on hirveän vaikeaa. Se on liian intiimiä. Yläasteella olisimme sanoneet, että se on hävöä.

Lisäksi Minusta tuntui koko ajan siltä, ettei mitkää yritykset kuvata teoksia tee niille oikeutta. Sen sijaan Erkki Rekimiehen Suurten metisen vaeltaja osui ja upposi, vaikka se onkin lempilistaltani. Mikähän siinä on? Haistaako mukulat vimman ja epätoivoisen kiihkeyden? LUE TÄMÄ, LUE SE, PLIIS, LUE! Pitäisi olla viileänkolea, mikä taas on lemmenhuumassa melko vaikeaa. Aloitin Ruohometsän kansan uudelleen. On uskomatonta, ettei Adams sen koommin onnistunut tekemään mitään sen veroista.

Vai onko?

Onko mahdollista tehdä useita, hyviä kirjoja? Vai onko jokaisella kirjailijalla SE TEOS, toteutumistaan odottava potentiaali tai nerokas kirja, joka kelluu kirjailijan ulottumattomiin kuin kuumailmapallo, ja johon kirjailija ei enää koskaan yllä? Ehkä toiset sirottelevat neroutesa moneen kirjaan. Säästelevät sitä. Eivät tuhraa kymmentä, viittätoista, kahtakymmentä vuotta yhteen, joka vain leijuisi pois, jättäisi kirjailijan huutelemaan peräänsä. Huitomaan lyhyitä käsiään.

Meemiä pukkaa

Bambi haastoi jatkamaan Hantta-Tantta -runoa.

Hantta-Tantta
Kerranpa eli tantta
Hantta nimeltänsä
eikä kuunaan ikänänsä
olisi iljennyt luulla
että rokkia nyt kuulla
korvat voisi laisinkaan

vaan sitten erehtyi kapakkaan

missä rokki soi
ja rokkikansa karkeloi
hämmentyneenä hämillänsä
myöntää Hantta erehtyneensä
rokkihan menee alle jalan
tanssimaanko kohta alan

parketille nyt ottaa suunnan
tutkaillen mistä seuraa saisi,
kuka lattialla häntä tanssittaisi.
On pitkää, pätkää, miestä monta,
valinta on vaikea, voi onnetonta!
Yksinkö täytyy Hantan hyppiä,
rokki soi, mut alkaa vähän nyppiä.
Seuraa pitää jostain saada.

Ei, en turhaan raada,
turvaa hakien,
ja nutturansa auki tempaisten
käy lattialle villisti nyt Hantta
kuin henki vailla lampun rajoittavaa kantta.
Katsomatta mukaan kopaten
otuksen pitkätukkaisen
ja nahkarotsisen.

Kiivaasti riivaa tantan biisi

jo unohtui siinä myös ikäkriisi
kun hurmioon raggari Hantan sai
Ja vaikka olikin maanantai,
vei taksi tantan ja raggarin
jonoon syrjäisen nakkarin
josta porilaiset popsittuaan

matkaa jatkoivat "Onnelaan"; asuintaloon hämyiseen, bändikämppään rähjäiseen...

Rokkari rotsin heitti naulakkoon,
ja takanaan oven pisti *tiks* lukkoon,
Hantalle kumarsi kuin herrasmies
ja johdatti naisen portaikkoon.

Raggari pöytälaatikkonsa avasi,
vaaleanpunaisesta vihkosta tavasi:

"Oi jos oisit kultaseni LP-levy vain,
pyörittäisin sua aina levysoittimellain,
hellästi sua koskettaisin silkkihansikkain,
vinyylisi kiiltävänä pitäisin mä ain"

Raggari olikin runomies!

ATC: "Salapaikka"

Viimeisin ATC, "Salapaikka", on erittäin Jenniä: roikkuvia puunoksia ja maan värejä. Nimi viitaa lapsuuden huippusalaisiin ja yksityisiin piiloihin. Kuvan päälle on liimattu tylliä ja tyllin päälle on ommeltu siemenhelmiä. Postikorttikuvan ja taustan väliä rajaa kahden mustan tähti-eyletin väliin solmittu organza-nauha.

Eylettien kiinnittäminen ei suju muuten aivan siististi nykyisillä välineillä... Onneksi on askartelukauppa: pitäjä esitti viime viikolla todella outoa, jousella toimivaa vehjettä, jolla lyödään eyletit littaan. Huh. Samalla vekottimella saa kuulemma siistejä reikiä. Täytyy käydä katsomassa, olisiko niitä jo tullut liikkeeseen.

Mainostettu ATC-korttien tekemisen joutuisuus on muuten hämäystä: minulla menee yhteen ainakin kaksi päivää, ajasta puolet tuhraantuu siihen, että etsin juuri oikeaa sanaa tai juuri oikeanväristä somistetta. Mainittakoon, että monet epäonnistumiset ovat jo paperinkeräyksessä.

Halkopino ja Tao

Katson lannistuneena suurta halkopinoa. Se on sortunut ja sen päällä on myrskyllinen lunta. Lannistun, mieleni ja olemukseni valtaa turhautuminen, miltei v*tutus. En halua tahrata henkeäni ja ruumistani stressillä sunnuntaina, joten yritän suhtautua asiaan itämaisella tyyneydellä.

Keskityn ajattelemaan halkopinon rakennetta: on pinoja, jotka romahtavat, ja on pinoja, jotka eivät romahda (tämän ikuisen viisauden copyright Jennin) On löydettävä halkopinon rakenteen heikko piste ja muutettava se vahvaksi.

Jos ajattelen romahtanutta halkopinoa tuhantena yksittäisenä halkona, en jaksa edes aloittaa. On ajateltava yhtä halkoa kerrallaan. Valittava se, etsittävä sen paikka rakenteessa ja otettava seuraava. On vain yksi toiminto. Sillä, kuinka monta kertaa se toistuu, ei ole merkitystä. Pitkä aika on monta yksittäistä hetkeä. Montaa hetkeä ei voi elää kerrallaan, on keskityttävä vain yhteen hetkeen, joka alkaa koko ajan. Yksi halko, yksi hetki. Helevetinmoinen määrä lunta koostuu yksittäisistä hiutaleista... no joo, siihen ei edes Tao tuo helpotusta.

Joka tapauksessa, noin tunti, ja käsittämättömältä ja epätoivoiselta näyttänyt urakka on ohi. En ole ajatellut ajankulua. Olen poiminut yhden halon kerrallaan ja sulkenut tietoisuuteni ulkopuolelle ne tuhatkunta muuta hangessa lojuvaa, jäätynyttä pötikkää. Ja nyt, yhden halon ja yhden hetken kuluttua läähätän anopin lihava kissa olkapäälläni, farkkuhaalarit ja toppatakki märkänä, valmiin ja lujan halkopinon vieressä. Kokeilen sitä: tönin pinoa, provosoin sitä leviämään pilkaaviksi pilkkeiksi ympärilleni.

Ei tapahdu mitään.

Oloni on tyhjä ja laajentunut. Olen ollut viitsimisen yläpuolella ja haluan sinne takaisin. Tao.

Talvisunnuntai eriössä

Kirkas, kirkas, kirkas.

Sokerihuurrettut oksat
taivas on kiillotettu, kaukana.

Kaikki on liian kylmää ja haurasta,
jotta sen kauneus koskettaisi.
Ajattelen luolaa kuumana kesäpäivänä,
sammalen väkevää lemua, muurahaishappoa,
vaatteet tuhraavaa mustikkaa.
Ylitseni lentää haukka,
allani juoksee siili.
Voin levittyä, kastella ääriviivani ja antaa niiden sekoittua.

Tässä pakkasessa olen tiukassa eriössä,
ulkomaailmaa vastaan topattuna, pakattuna.
Korvat peitettynä, juuri mitään näkemättä
hupun sisästä,
mitää haistamatta.

Sormet kömpelöiden lapasten rampauttamat,
solmiutuvat toistensa ympärille.
Iho huutaa kosteutta ja ilmaa, hilsehtii, kutiaa,
varisee pois armottomien kynsien raapimana.

On tehtävä niin paljon, että lopulta tarkenee,
ja voi viskata pipon lumeen, voi avata takkia. On tehtävä,
pidettävä melua, tömisteltävä.

On lapioitava lunta, kunnes voi kerros kerrallaan
kuoria pois ja päästä koskettamaan,
lumikolan kahvaa, jäistä halkoa.

Eräänä synkkänä talvi-iltana pienessä kunnankirjastossa...

Oooh, molen naatti. Kirjastolla oli tänään iltakekkeröinnit. Aloimme suunnitella erityisasumisyksikön (aikusten kehitysvammaisten asumismuoto) päivätoiminnanohjaajan kanssa halloween-aiheisia pileitä jo aikaisin syksyllä. Koristelimme kirjastoa lasten "kauhujen kekkerit" -aiheisin kuvataidetöin, kummituksin, oksin, lepakoin, kurpitsalyhdyin ja värivaloin.

Aamulla suhasimme päivätoiminnanohjaajan (kutsukaamme häntä vaikkapa Perhoksi) kanssa tukkuun ja kauppaan ja ostimme ja ostimme ja ostimme kuin italialaiset suurperheen mammat herkkuja iltaa varten. Koristelimme kuorrutuksin ja karkein muffinsseja, silppusimme salaattia, seikoitimme boolia ja paistoimme pitsaa. Illalla yksi kirjaston virkailijoista teki noin ziljoona vohvelia ja toinen tökki nakki-kurkku-tomaatti -coctailtikkuja kaaliin.

Viideltä kaikki alkoi olla palttiaralla pulkassa, syöksyimme Perhon kanssa pukemaan ja röökille ja kynttilän sytytykseen. Heti kohta kirjaston ovi kävi ja paikalle tuli erityisasumisyksikön asukkaat teatterilta lainatuissa upeissa puvuissaan. Paikalla oli muun muassa kuningas, kuningatar, velho, peikko, lordi ja munkki.

Ohjelma alkoi niin, että hämärsimme kirjaston ja panimme yölintujen äänet soimaan. Sitten tutustuimme paikkoihin, eli seikkailimme yöllisessä metsässä, luimme, mitä kauhujen kekkereissä tarjotaan (dinosauruksen oksenusta, vämpyyrin viimeistä ateriaa ja kynsikaljaa). Lopuksi keräännyimme saturappusille kuuntelemaan kauhukertomuksia.

Tämän jälkeen herkuttelimme koristellussa kahviossa oikein antaumuksellisesti. Mainittakoon, että monet juhlavieraat olivat vaikeasti kehitysvammaisia, joukossa oli myös yksi kokonaan sokea ja yksi kuuromykkä. Herkut maistuivat. Kuningas mainitsi, että "täällä on todella ystävällistä ja hyvää henkilökuntaa" ja kaikkia palveltiin kuin monarkkeja. Salaatin, pitsan ja oranssin matoboolin jälkeen oli muffinssi-vohveli-karkki -kahvien vuoro. Santsata sai, kunnes olo oli paha ja maha pinkeä.

Ilta oli uskomattoman onnistunut ja luulen, että ne, jotka eivät nukahda invataksiin, käyvät pelkästään limpparin lisäaineiden vuoksi melkoisilla kierroksilla ennen uinahtamista. En koskaan unohda ilmeitä. Enkä sitä hiljaisuutta, joka porukan valtasi lukiessani kauhukertomuksia. Enkä sitä tyytyväisyyttä, joka säteili herkuttelijoista ja heidän hoitajistaan.

Vakuutan, että meillä panostetaan jatkossakin matalan kynnyksen yhteistyöhön ja erityistä tukea tarvitseviin asiakkaisiin. Myös vaikeasti vammaisiin. He, joilla on asiasta mielipiteitä tutustukoot ensin vaikeasti vammaisiin henkilökohtaisella tasolla. Ja miettikööt sitten, "mikä on vaikeasti vammaisille parasta". Ja ennen kaikkea sitä, olenko minä päättämään siitä, tiedänkö minä asiasta tarpeeksi edes esitelläkseni mielipiteitäni.

Lady Absinth sivistyslautakunnan kokouksessa

"Lady Absinth" -ATC oli viimeisimpään runotorstairunoon sopien työnimeltään hirviömorsian. Paikallinen askarteluliike houkutteli minut ostamaan tuollaisen fiskarsin pitsileikkurin, jolla pääsin mustien kehyspitsien kanssa parempaan lopputulokseen kuin käyttämällä tekstiiliä. Nimikyltti on kiinni kahdella pienellä eyletillä ja kuvan päällä on vaalenanvihreää tylliä, vihreää siveltimellä töpöteltyä kiilleliimaa ja paljetteja. Kyltti on vähän vino ja pitsejä en vielä osannut oikein kohdistaa niin, että kehys olisi symmetrinen, mutta olen kokonaisuuteen todella tyytyväinen.

* * *

Voi SWOTTU. Eilen oli sivistyslautakunnan kokous, jossa sain ystävällisesti esitellä meitin laitosta eli kirjastoa. Kysyin, paljonko saan käyttää aikaa. PJ kysyi, paljonko tarvitsen. Minä sanoin jotensakin niin, että voe tokkiinsa tästä aiheesta puhun vaivatta & mieluusti vaikka kaksi päivää. PJ ehdotti 15 minuttia ja minä hyväksyin sen. Ja käytin puolisen tuntia.

Esittelin kirjaston kouluyhteistyötä ja vanhuksille suunnattua kotikirjastopalvelua ja tein lyhyen SWOT-analyysin kirjaston tilanteesta. Joka olisi oikein hyvä, ellei se olisi paikoitellen niin nolo. Älkää antako mun edes aloittaa palkoista.

Tänään meille tulee iso liuta kehitysvammaisia, jotka ovat vuokrannet teatterilta naamiaisasut. Asiaan liittyy herkkuja ja kurpitsalyhtyjä ja kummituksia ja ehkä pöllön huhuilua yölinnut CD-levyltä...

Kukkeaa Kekriä, väistelkää vainajien henkiä!

Runotorstai

Hän matkaisi alttarille

nyt hääväki kääntyisi, kohahtaisi pukua:
pitsiä olisi hangosta petsamoon,
fyllihame paksu ja kuohkea ja laahus kuin ameriikassa

puvun alla ihania salaisuuksia

askelistaan nousisi kukkia
lihavat kerubit syöksähtelisivät katedraalin katossa
kuin pääskyset
riemusta kirkuen

hän matkasi alttarille kasvot onnea, voittoa hehkuen
puku kahisisi, kimpun kasteenraikkaat ruusut kurottaisivat
laihat kaulansa, reväyttäisivät terälehdet auki
kohti odotusta

urkupillit huutaisivat suorana Bachia,
kanttori riehuisi koskettimien takana,
soittaisi virheettömästi

tyynyllä kimaltaisi sormus, timantti kuin hehkulamppu

* * *

Runotorstain aihe: valmis.

Minä pärjään kyllä täällä Alaskassa

maavaraltaan Suomen Talveen liian vähäinen shetlanninlammaskoira
kovassa viimassa
näyttää karvaiselta nuolelta
nenä terävänä kärkenä
tukka taapäin, asentona jyrkkä etunoja

auto on etsittävä hangesta
luomme lunta sen ympäriltä ja mieleen tulee villi pohjola
se sarja, joka tuli telkkarista, kun olin teini
olin etäihastunut radiotoimittaja Chrisiin
todella
nyt olemme selvästikin alaskassa, minulla on maihari,
vaelluskengät, kuumat ja kuivat
auto puhdistuu, tunnen itseni RIEHAKKAAKSI
en asuisi etelämmässä MISTÄÄN HINNASTA

jos teet koivun surullisista riippaoksista
askarruksia
mene ulos, niitä sataa
mene muutenkin ulos, lenkkeile,
paarusta lumessa kuin villiin pohjolaan päässyt teini
pidäkkeettä, riemuissasi,
ja radiotoimittajaan ihastuneena
yllytä koira
juoksemaan karvaisena nuolena,
matalana kippurana quukirjaimena

kesän ei tarvitse tulla

aamujen ei tarvitse muuttua valoisemmiksi

minä pärjään kyllä täällä