Kirkas, kirkas, kirkas.
Sokerihuurrettut oksat
taivas on kiillotettu, kaukana.
Kaikki on liian kylmää ja haurasta,
jotta sen kauneus koskettaisi.
Ajattelen luolaa kuumana kesäpäivänä,
sammalen väkevää lemua, muurahaishappoa,
vaatteet tuhraavaa mustikkaa.
Ylitseni lentää haukka,
allani juoksee siili.
Voin levittyä, kastella ääriviivani ja antaa niiden sekoittua.
Tässä pakkasessa olen tiukassa eriössä,
ulkomaailmaa vastaan topattuna, pakattuna.
Korvat peitettynä, juuri mitään näkemättä
hupun sisästä,
mitää haistamatta.
Sormet kömpelöiden lapasten rampauttamat,
solmiutuvat toistensa ympärille.
Iho huutaa kosteutta ja ilmaa, hilsehtii, kutiaa,
varisee pois armottomien kynsien raapimana.
On tehtävä niin paljon, että lopulta tarkenee,
ja voi viskata pipon lumeen, voi avata takkia. On tehtävä,
pidettävä melua, tömisteltävä.
On lapioitava lunta, kunnes voi kerros kerrallaan
kuoria pois ja päästä koskettamaan,
lumikolan kahvaa, jäistä halkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti