sunnuntaina, marraskuuta 05, 2006

Halkopino ja Tao


Katson lannistuneena suurta halkopinoa. Se on sortunut ja sen päällä on myrskyllinen lunta. Lannistun, mieleni ja olemukseni valtaa turhautuminen, miltei v*tutus. En halua tahrata henkeäni ja ruumistani stressillä sunnuntaina, joten yritän suhtautua asiaan itämaisella tyyneydellä.

Keskityn ajattelemaan halkopinon rakennetta: on pinoja, jotka romahtavat, ja on pinoja, jotka eivät romahda (tämän ikuisen viisauden copyright Jennin) On löydettävä halkopinon rakenteen heikko piste ja muutettava se vahvaksi.

Jos ajattelen romahtanutta halkopinoa tuhantena yksittäisenä halkona, en jaksa edes aloittaa. On ajateltava yhtä halkoa kerrallaan. Valittava se, etsittävä sen paikka rakenteessa ja otettava seuraava. On vain yksi toiminto. Sillä, kuinka monta kertaa se toistuu, ei ole merkitystä. Pitkä aika on monta yksittäistä hetkeä. Montaa hetkeä ei voi elää kerrallaan, on keskityttävä vain yhteen hetkeen, joka alkaa koko ajan. Yksi halko, yksi hetki. Helevetinmoinen määrä lunta koostuu yksittäisistä hiutaleista... no joo, siihen ei edes Tao tuo helpotusta.

Joka tapauksessa, noin tunti, ja käsittämättömältä ja epätoivoiselta näyttänyt urakka on ohi. En ole ajatellut ajankulua. Olen poiminut yhden halon kerrallaan ja sulkenut tietoisuuteni ulkopuolelle ne tuhatkunta muuta hangessa lojuvaa, jäätynyttä pötikkää. Ja nyt, yhden halon ja yhden hetken kuluttua läähätän anopin lihava kissa olkapäälläni, farkkuhaalarit ja toppatakki märkänä, valmiin ja lujan halkopinon vieressä. Kokeilen sitä: tönin pinoa, provosoin sitä leviämään pilkaaviksi pilkkeiksi ympärilleni.

Ei tapahdu mitään.

Oloni on tyhjä ja laajentunut. Olen ollut viitsimisen yläpuolella ja haluan sinne takaisin. Tao.

3 kommenttia:

Ohari kirjoitti...

Tao, tao. Voi miten tuli mieleeni tuosta vanha mummuni, joka lonkkavaivaisenakin, viimeisinä vuosinaan, ihan välttämättä tahtoi kasata halkopinoa liiteriini. Kun sain lopulta mummun juonikkaasti houkuteltua tauolle, sortui koko hemmetin pino isolla rytinällä. Voi helpotusta, että mummu ei enää ollut liiterissä. Että käy pahasti muttei kuitenkaan pahimmasti mahdollisesti, on joskus lohdullista sekin.

kukkis kirjoitti...

Tämä oli hienosti kuvattu ja opiksi meille kärsimättömille :)

Runo oli myös upea, pidin erityisesti tästä:
Ajattelen luolaa kuumana kesäpäivänä,
sammalen väkevää lemua, muurahaishappoa,
vaatteet tuhraavaa mustikkaa.
Ylitseni lentää haukka,
allani juoksee siili.
Voin levittyä, kastella ääriviivani ja antaa niiden sekoittua.


Tällä hetkellä tuntuu kaukaiselta, mutta on hienoa ajatella, että tuollaistakin on. Aistivoimaista ja ruumiillista tekstiä. Lisäksi siili on kiva :)

Jenni kirjoitti...

Halkopinon kasaaminen on hypnoottista. Se varmaan johtuu halkojen tunnusta ja tuoksusta ja siitä konkreettisuudesta, kun pino kasvaa ja rakentuu. Ja voihan siinä olla sitä epätervettä jännitystä, että saako pöllistä otsaan & myyräkuumeen.

Kiitos kukkis runokommentista. Piikkinahkaiset ovat mainioita ja niiden juoksu - lujaahan ne kyllä pääsevät - koomista nähtävää.