Joku särmä otsikko tähän

(www.freefoto.com)

Varpuset kylpevät hiekassa kuusen juurella. Kuusessa on sinertävänhopeaiset neulaset,
onkohan se jokin pihta. Kuusen alla on pieniä kuoppia, joissa varpuset pyörivät ja pehertävät. Ne vispaavat hiekkaa päälleen siivillään touhukkaasti,riitaa ei synny, jonotus tapahtuu autosähkötolpilla sopuisen näköisesti. Samalla hoituu ilmeisesti myös vartioikin. Kaupungissa on muun muassa kettuja, näin yhden jahtaavan pupua ihan keskustan tuntumassa.

Istuskelen parvekkeella päivänvarjon alla ja viihdytän itseäni kaupunkiluonnolla samalla, kun kirjoitan päiväkirjaa - ei sitä toista, vaan sitä, joka pitäisi muuttua julkaisukelpoiseksi. Mietin taas eilen, että tämä bloggaaminen on niin arsesta, ei ole mitään asiaa eikä ketään ehkä edes kiinnosta, mutta aina, kun käy niin, huomaan jaarittelevani jotain outoa muistioon ja sitten heitän sen verkkoon tyliin "ihan sama, menköön, eipähän mene hukkaan". Välillä kirjoitan kunnianhimoisestikin, mutta olen huomannut, että lukijoihin kolahtaa paljon enemmän sellainen spontaani hölötys, mistähän sekin johtuu? Halutaanko blogilta autenttisuutta? Epäkaunokirjallisuutta? Kaunokirjallisia tekstejä ei kommentoi kukaan.

Osa huonekasveista on päässyt ulkoilemaan. Syksyyn mennessä ne muuttuvat kiiltävälehtisiksi puiksi ja keväällä ne on taas pakko latvoa ja jakaa ja siirtää isompii ruukkuihin. Kasvit pitävät enemmän tästä asunnosta kuin edellisestä ja viidakoituvat. Minäkin pidät tästä asunnosta enemmän kuin edellisestä ja viida - hei, pitääkin tilata muuten kampaaja-aika. Olen hennannut päätä ja saksinut itse otsatukkaa ja siltä se kyllä näyttääkin. Jos en saa kampaaja-aikaa tälle viikolle, uhkaan työntää pääni ruohonleikkuriin.

Tämä on selvästi muuttumassa asunnosta kodiksi. Nukun paremmin, jaksan siivoilla ja kuntoilla. Inhoan siivoamista niin paljon, etten näe vaivaa sellaisten kohteiden kanssa, joista en todella pidä. Ehkä se koskee kuntoiluakin ja kampautumista: miksi fiksata, jos ei välitä? Alanko nyt tykkäämään itsestäni ihan oikeasti? Olen pyrkinyt antamaan itselleni helliä terveisiä. Hei sinä, sinuliini! Tykkään sinusta ja yritän kyllä pitää sinusta huolta, vaikka olenkin aika väsynyt enkä jaksa leikkiä.

Kävimme juuri hakemassa kaupasta jäätelöä, joka on parasta lääkettä kipeään tukkaan. Ystäväni menee kahden viikon päästä naimisiin. Sieppasimme hänet eilen kotoaan, mistä hän EI ilahtunut, koska inhoaa ylläreitä, ja tietenkin ajatteli, että tulevissa polttareissa häntä nöyryytetään ja ryvetetään ihan joukolla. Vihaan sellaisia polttareita! Männäviikolla joku ressukka ajoi kumipuvussa ja räpylät jalassa keskustorilla polkupyörällä ja lauloi noin neljän promillen humalassa, kaverit, siis "kaverit" kannustivat kolmen promillen kännissä ympärillä. Hävetti, säälitti, eikä naurattanut yhtään. Karmeaa sellainen ja mihin tarvitaan vihollisia jne.

En ihan ole kässännyt, mistä polttareissa on kyse ja useimpia näkemiäni polttarisankareita on ollut pakko vain surkutella. Olen myös huomannut, etteivät monet ravintolat eivät päästä polttariporukoita sisään ollenkaan, koska ne ärsyttävät niin paljon muita ravintola-asiakkaita. Se on helppo ymmärtää, kuka haluaa ravintolaan kovaäänisen, oudosti puetun joukon, joka ahdistelee muita asiakkaita ja pahimmassa tapauksessa myy jotain älytöntä. Muistakin nyt taas yhden morsiamen, joka oli puettu huuruiseksi keittolan emännäksi myssyä, isoja silmälaseja ja lötköttäviä sukkia myöten. Mukanaan hänellä oli peniksen muotoisia pullia, joita hän lipoi himokkaasti. Silloin melkein yrjösin. Siinä oli selvästi sellainen meiniki, että koska saat päiväsi prinsessana, me kostetaan ja tehdään susta niin ruma ja oksettava, kuin mahdollista...

No, me veimme mököttävät morsmaikun ensin tallille, missä hän seisoi täysissä ratsastustamineissa aitauksen viressä, veti röökiä posket kuopalla ja sanoi kaikelle yhteistyölle ei kiitsa. Kaaso ja minä ratsastettiin, koska polttareiden teema ei ollut houkutella morsianta tekemään mitään, mikä on ei-kivaa. Kaaso sanoi, että tuli hirveä tuska palata hevoselämään, pitäsi vain olla aikaa ratsastaa kaksi tai kolme kertaa viikossa, että kehittyisi. Olin ihan ihmeissäni, koska vesinaisena koin tietysti heti syvää yhteyttä hevosen, ympäröivän luonnon ja varmaan myös saappaiden ja satulan kanssa ja ajattelin, että Jumala loi minut ratsastamaan. Vesinaiset ovat sellaisia, innostuvaisia ja hetkittäin jokseenkin sokeita omalle kömpelyydelle

Sitten veimme morsiamen puariin odottelemaan, että suunnistusrastit. Paikallinen puari ei kyennyt tarjoamaan mansikkamargaritoja, joten hain kaupasta kaksi askia täydellisiä, kiinteitä ja makeita mansikoita. Aah, ihan totta, voiko olla mitään tytönpää, kuin tuoreista mansikoista tehty margarita.

Rastien jälkeen ajoimme kaason vanhempien mökille saunomaan ja uimaan ja syömään. Ihanaa, että morsiussauna on tulossa takaisin! Useimpiin tyttöpolttareihin kuuluu myös hemmottelua: kynsi- ja meikki ja tukkajuttuja. Mökkinaapuri oli lämmittänyt savusaunan 150-asteiseksi, vesi oli tyyni ja lämmin ja lumpeikas ja kuikka säesti huudoillaan naisremakkaa ja aurinko paistoi sakean estrogeenipilven läpi lämmittäen grilliruokaa ahmivia naisia. Niin. Istuin järvessä veden alla olevalla kivellä ja joku huusi, että älä syö lumpeita. Varmaan sama, joka huusi metsässä että Jenni, älä syö sieniä. Eli morsian. Koin taas syvää yhteyttä luontoon, lumpeisiin, kuikkiin ja ystäviin ja olin tuhannen päissä harmonisessa tilassa.

Palasimme kaupunkiin ja pelasimme äänekästä triviaalia irkkupaarissa jatkaaksemme yökerhoon tiskoomaan. Vitsiksihän se tiskoominen meni. Joku heitti sopivassa kohdassa kädet pään päälle ja huusi wo-hoo, minkä jälkeen kaksi muuta yökerhoon selviytynyttä repesi hirveään nauruun.

Semmottiis. No, meillä ainakin oli hauskaa ja olimme mielestämme valtavan humoristisia ja kauniita ja särmiä.

Niin että "vuoden särmä" palkinto menee tänä vuonna ilman muuta johonkin näistä kolmesta hämeenlinnalaisosoitteesta.