torstaina, toukokuuta 25, 2006

Lenkkeilyn euforiaa ja ajatuksia ruumiinkuvasta

Olen tehnyt lähtöä lenkille koko päivän. Välillä on unettanut ankarasti, välillä sade on masentanut ja välillä on yksinkertaisesti ollut muuta tekemistä (ei mitään netissä roikkumista, ettäs tiedätte). Sain viimein kymmenen pintaan lenkkarit jalkaan, ajastin puhelimen ja lähdin hipsuttelemaan. Luulin, että peruskunto olisi huonompi, kun varsinainen lenkkeily on jäänyt. Ilmeisesti lihankuoletus puutarhassa on kuitenkin käynyt circuit trainingista: tavoitteeksi asettettu puoli tuntia hytkyvää mummohölkkää meni, jos ei vaivatta niin ainakin tuskatta. Itse asiassa olisin jaksanut kauemminkin: puolen tunnin etapilla hölkkääminen alkoi tuntua huumaavalta, turralta, leijuvalta. Ympäristö hävisi ja juoksin kohti uhkaavana ylleni vyöryvää pilvivallia.

Mummohölkkään ja seksiin ja intoutuneeseen tanssimiseen pätee sama sääntö: se tuntuu paremmalta, kuin näyttää. No, ehkä intoutunut tanssi voi myös näyttää hyvältä, vaan sitä ei kannata tavoitella, tai se lakkaa tuottamasta mielihyvää itselle. Saattaa päteä myös seksiin, mene tiedä. Se nyt ei ainakaan ole mikään estetiikkalaji.

*Varoitus: seuraava teksti sisältää vaikeasti sulavia, nopeita ja äkkipikaisia hiilihydraatteja ja päättelemättömiä, kotikutoisia kyökkifilosofian ryöpsähdyksiä, luet omalla vastuullasi*

Estetiikkalajeista toiseen: ajauduin linkin kautta pro-ana ja thinspiration -sivuille. Saiteille, joissa syömishäiriöstä ja anorektisen laihuuden tavoittelusta tehdään elämäntapaa. Huomasin yllätyksekseni, että reaktio kuvamateriaaliin aiheutti samanlaisen napakan ahdistuksen tahaton törmääminen pornografiaan. Yritin miettiä miksi, mutta sain aikaiseksi vain henkisen kiljaisun: "Apua, en minä halua nähdä, miltä kylkiluut näyttävät selkäpuolelta". Nälkään kuolevien ihmisten luonnottomat suut, isot kallosta törröttävät, läpikuultavat korvat, kovat, paksut polvet ja klohmut, kömpelöt kyynärpäät, vanhan ihmisen kädet ja huulten alta kuultavat hampaat saivat minut melkein yökkäämään. Uutiskuvissa sellainen herättää surua, mutta mikä on se tunne, joka syntyy, kun törmää aistikkaasti puettuihin ja meikattuihin luurankoihin ja tajuaa, että se todella on jotain, jota monet tavoittelevat? Että tämä ei ole nyt se tilanne, jossa soitetaan avustusnumeroon ja tyhjennetään käteisvarat punaisen ristin lippaaseen?

Miten kuuluu reagoida ihmiseen, joka syö tai paastoaa itseään hengiltä?

Minun on myönnettävä, että se herättää minussa omituista raivoa, jonka syytä on vaikeaa selittää. Ehkä kyseessä on kuitenkin viha siitä, että ihminen raiskaa omaa ainutkertaista itseään, rääkkää ruumistaan ja ajaa sitä kohti irvokasta kuolemaa. Ja yrittää vielä väittää, että siinä on jotain selittämättömän hienoa, että ei pysty hillitsemään itseään eikä halua parantua. Ainakin pro-ana -sivuilla oli kyse siitä: voi olla, ettei niillä saiteilla kukaan ole vielä käsittänyt, mitä kuoleminen on. Kuinkahan moni nuori pro-ana on nähnyt kuolemaa, kuinka se riisuu, nöyryyttää ja tekee yksityisestä julkista? Kuolema tekee kehosta pelkän lässähtäneen ja haisevan kuoren. Anime-hahmoiset enkelit ovat elävien mielikuvitusta. Kuinkahan moni kuollut anorektikko on puuskahtanut, että voihan paska, ei tässä näin pitänyt käydä.

Tähän tekstiin ei synny mitään kaunista sulkeumaa. Tuntuu niin kovin köykäiseltä sanoa, että kunnioittakaa ja rakastakaa ja hoitakaa itseänne. Ravitkaa itseänne ja palvelkaa itseänne ja toinen toistanne. Ei sellaista voi sanoa kenellekään, jonka kosmos sijoittuu ruokatorven ja peräaukon välille. Ei ole täydellistä, aineetonta ja puhdasta hoikkuutta. Ihminen on naurettava elukka, oman mielikuvituksensa sairastuttama, se haisee, erittää, hajottaa ravintoa ja poistaa kuonaa ja hajoaa lopulta itse. Elämä on siinä mielessä ällöttävää - luonnollista, mutta se ei ole mikään syy tavoitella kuolemaa. Kuoleman tavoittelu elämän vuoksi on minun mielestäni raukkamaista ja naurettavaa. Kuolema on surkea kliimaksi. Kukaan ei hurraa, missään ei näy pyrotekniikkaa, mikään ei räiskähtele eikä leimua. Päällesi vedetää miljoona kertaa pesty sairaalalakana ja olet muuttunut muistoksi. Se, mitä jää jäljelle, on kosteaa tomua ja tuhkaa.

Anteeksi kaikki, joita avuton hämmennykseni ja selittämätön kiukkuni on loukannut. Olen yhtenä kysymyksenä, enkä ole varma, haluanko edes kuulla vastauksia.

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

minä en pidä itseäni pro-ana-ihmisenä. minulle anoreksia on sairaus eikä elämäntapa. kuitenkin joskus tulee katseltua noita sivuja ja lähinnä niitä thinspiration-kuvia.

muutama vuosi sitten minusta oli kamalaa nähdä luurangonlaiha nainen. en käsittänyt miten joku saattoi pitää sitä tavoiteltavana olotilana. nyt huomaan vaativani itseltäni samanlaista riutunutta olotilaa ja sitä on kovin hankala selittää. sen tiedän, että oma ruumiinkuvani on aivan epärealistinen ja sairas.

minä olen työni puolesta joutunut olemaan tekemisissä kuoleman ja kuolleiden kanssa. toisinaan se herättää ajattelemaan, että onko tuo se mitä haluan.

mutta lopulta kyse ei ole haluamisesta. eihän aggressiivinen skitsofreenikkokaan välttämättä oikeasti halua kenellekään mitään pahaa. ihmisen mieli voi sairastua kuten kehokin. tosin siitä ei ole tarvetta tehdä elämäntapaa.
-strangelove-

Ziina kirjoitti...

törmäsin netissä neuleblogiin jossa narukätinen nuori nainen esitteli lyhythihaista neulettaan. kuvassa ei ollut ihminen vaan kuolema, toivottavasti joku puuttuu asiaan ennenkuin on liian myöhäistä.

Jenni kirjoitti...

Strangelove... ja minulle sinä olet ennen kaikkea ihminen, et anorektikko. Nyt kun olen nukkunut yön yli, niin ehkä terävin aggressio johtui saiteista, jotka rohkaisevat sairaalloiseen laihduttamiseen. Ei anorektikon näkeminen herätä mussa mitään raivoa ja vimmaa, vaan se, että anoreksia tuotteistetaan pro-ana -saittien avulla helposti omaksuttavaan muotoon. Varmasti heitä on yhtä paljon, jotka ovat noita sivuja kauhistuneet, kuin heitä, jotka ovat jääneet selailemaan ja alkaneet ihan pikkuisen inhoamaan itseään...

Toisaalta syömishäiriötä on varmasti helpompi tutkia ja tukea antaa, jos sairaus ei ole henkilön oma pikku salaisuus. Mene tiedä. Kiitos kuitenkin kommentista!

Ziina: toivotaan, että näin käy. Kyllähän nuo kuvat kauhistuttavat. Kai se on terve suojelureaktio, kun kohtaa ihmisen, joka voi silminnähden huonosti.

Anonyymi kirjoitti...

Pienenä näin kuvan jossain juorulehdessä kahdesta anorektikosta, jotka olivat jo kuoleman rajamailla. Jos oikein muistan, kuva oli myös lehden kannessa. Se jäi pitkään kummittelemaan mieleeni, lienenkö painajaisiakin nähnyt... Lapsen mieltä se ainakin järkytti.
- A

Anonyymi kirjoitti...

ihan mukavaa niinpäin. vaikka emme koskaan ole tavanneetkaan. minusta on ihan mukavaa olla ihminen, ei pelkkä sairauden edustaja.

en sano, että pro ana-sivut olisivat mitenkään järkevää toimintaa. kuitenkaan sensuuri ei ole mikään ratkaisu (jos tiedon haluaa niin sen kyllä jostain saa...). siksi minulla ei ole oikein mielipidettä asiaan. lisäksi tähän vaikuttaa se, etten pidä monia pro ana-sivuja vakavastiotettavina.

en minäkään aina halua parantua, mutta en silti ole halukas alkaa mainostamaan anoreksiaa elämäntapana. yhtähienoja elämäntapoja ovat siinä tapauksessa kaksisuuntainen mielialahäiriö ja skitsofrenia.

en tiedä ottiko tästä nyt mitään tolkkua. ymmärrän närkästyksen, jota pro ana-sivut herättävät. itse en ehkä jaksa enää järkyttyä niistä. kuitenkin sanomani oli tarkoitus kai olla se, että tosiaan sitä mahdollista vihantunnetta ei kannata kohdistaa kuvien esittämiin (tai kadulla vastaan käveleviin) anorektisiin ihmisiin. he ovat sairaita ja eivät voi sille mitään.
-strangelove-

Anonyymi kirjoitti...

Jos joku on ylpea anoreksiastaan ja haluaa levittaa sita elamantyylia, ehka on parempi etta han kuolee mahdollisimman pian. Mutta se on ihmisen oma paatos, jos haluaa raakata itseaan en mina aio ottaa heidan vapauttaan pois.

Jenni kirjoitti...

Hupsista, kommentti alkoi kasvaa, joten tein siitä oman postauksensa.