sunnuntaina, toukokuuta 28, 2006

Ruumiin kuvia

Olen edelleen yrittänyt painaa sormen edellisessä postauksessa käsittelemäni pro-ana -kysymyksen päälle ja miettinyt, miksi anorektisen laihuuden ihannointi ja tuotteistaminen raivostuttaa. Miina ilmaisi edellisen postauksen kommenttiosastossa kärjekkäästi reaktion, joka usein ensimmäiseksi syntyy: kuolkoot mahdollisimman nopeasti. Mutta ei kenenkään, ainakaan sairaan ihmisen kuolemaa voi tietenkään oikeasti toivoa.

Ehkä pro-ana -elämäntyylin herättämä raivo johtuu paitsi asenteesta, myös asetelmasta: harva mielisairaiden ryhmä ihannoi olotilaansa ja yrittää peitellysti tai avoimesti tyrkyttää sitä muille. Ehkä tämä johtuu siitä, että toisin kuin paranoidi skitsofrenia tai alkoholismi, sairaalloinen laihuus on sosiaalisesti hyväksyttyä. Kuvittelen vain, kuinka korni pro-alco -liike olisi: ten tips: how to get booze on friday/how to hide alcoholism from your friends and family... Pro-ana -saiteilla tämä ideologian tyrkytys tapahtuu vaivihkaa: "anoreksia tappaa" -kommentit ovat melko yleisiä. Nähdäkseni nämä kommentit toimivat kuitenkin lähinnä houkuttimena, tyyliin "seuraava lähetys sisältää järkyttävää kuvamateriaalia" -mikä saa taatusti imeväiset ja heikkohermoiset liimaantumaan ruutuun. Kommentit implikoivat jonkinlaista sankarillista uhrimieltä: ainoastaan vahvat ja kurinalaiset voivat noudattaa riskialtista elämäntyyliä, johon voi kuolla. Elämäntapaa voisi taas verrata alkoholismiin: alkoholisti uhraa kaiken voidakseen viettää mahdollisimman paljon aikaa ainoan todellisen rakkautensa, alkoholin kanssa, uhrimieltä sekin.

Pro-ana -saittien diskurssi on uskonnon diskurssia, mutta uskonto on ruumiin uskontoa ja oman vartalon palvontaa - paradoksaalisesti. Pro-ana -saitit vaikenevat luiden haurastumisesta, sydänoireista, karvoituksen lisääntymisesta vartalolla/hiustenlähdöstä, luiden aiheuttamista makuuhaavoista ja ruhjeista, ainaisesta palelemisesta, ummetuksesta, oksentamisen aiheuttamisesta rauhasturvotukseksta, oksentamisen aiheuttamasta hampaiden menettämisestä ja silmien verestämisestä, voimattomuudesta, jatkuvasta ja pakkomielteisestä ruoan ajattelemisesta, pohjattomasta itseinhosta ja nälästä. Vartalon palvontaa ja estetiikkaa?

Ja nyt olen pääsemässä ärsytykseni ytimeen: pro-ana saitit välittävät halveksuntansa muita - siis ns. "normaaleja ja terveitä" kohtaan - tiedostaen, miten ongelmallisia em. käsitteet ovat. "Rexiet" ovat ylpeitä elämäntavastaan ja koska liikeen samaistumiskohteet ovat mallibisneksen, telkkarin ja elokuvien ja jenkkiseurapiirien tähtiä, niin vastakkainasettelu täydelliseen, puhtaaseen laihuuteen pyrkivien anorektikkotähtien ja ahneiden, hillittömien tavispunkeroiden välillä on selvä. Se, mikä tekee pro-ana -maailmankuvasta niin ongelmallisen ja vaarallisen, on se, että kuka tahansa voi laihduttamalla päästä mukaan tähän tähtianorektikkojen sisäpiiriin. Kyseessä on tuhkimotarinan sairas toisinto: kovalla työllä ja itsekurilla voit tulla häikäiseväksi kaunottareksi. Ei tarvitse olla kulttuurintutkija huomatakseen, että varsin amerikkalaisenlta vaikuttava pro-ana -liike ja periamerikkalainen uudisraivaaja/self-made man -ideologia jakavat saman mentaliteetin.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Harvinaisen akateemista tekstiä sinulta. Minulle tuli koko jutusta lähinnä mieleen, että miksiköhän suurin osa kaikista anorektikoista on naisia?

Ovatko sukupuolet pohjimmiltaan niin erilaisia, etteivät miehet alkaisi samassa mittakaavassa sairaalloisesti laihduttaa, vaikka heihin kohdistuisikin tässä maailmassa yhtä suuret ulkonäkövaatimukset kuin naisiin.

Enkä tarkoita, että naiset olisivat vain yksiselitteisesti henkisesti heikompia, ja siksi sortuisivat paineen alla, vaan että anoreksia jotenkin "löytää kodin" naisissa helpommin, koska naisten psyykkinen rakenne on perusteiltaan niin erilainen kuin miesten.

Mistä tässä sukupuolten erossa sitten olisi kysymys evolutionäärisessä mielessä, se olisi kiinnostavaa pohdittavaa.

Kirvesti -78

Jenni kirjoitti...

En usko, että naiset ja miehet ovat psyykkisesti erilaisia, mutta kulttuuriodotukset ja samaistumiskohteet ovat kyllä eri maailmasta. Vai montako erittäin nälkiintynyttä miesnäyttelijää/mallia olet nähnyt? Miesvartalolta odotetaan kyllä alhaista rasvaprosenttia, mutta luiden näkymisen sijaan ihaillaan lihaksia ja massaa. Mies saa olla iso, hyvin lihaksikasta naista taas pidetään goteskina.

Luulen, että sukupuolierossa biologialla on pienempi rooli, kuin kulttuurisilla odotuksilla ja kulttuurievoluution lukkiutumilla. Olen ollut ymmärtävinäni, että nälkiintymisellä tavoitellaan esteettisesti kaunista ja rasvatonta vartaloa, vaan kenen mielestä huono yleiskunto, kuihtuneet nisät ja ylisuuret nivelet ovat esteettisiä?

Akateemisiahan tässä. Blogi taitaa kuitenkin liikkua lähempänä maanpintaa. Ihan konkreettisesti.

Anonyymi kirjoitti...

ensimmäiseen kommentaattoriin viitaten tässä voidaan sitten miettiä, että onko heikkoutta langeta laihduttamaan sairaalloisesti vai onko vahvuutta pystyä siihen... ei, minä en osaa kertoa vastausta.

olen jennin kanssa samaa mieltä siitä, että miesihanne on enemmänkin sellainen lihaksikas, joten se jo muuttaa lähtökohtia. lisäksi esittelen tässä teille lääketieteen lempitermini: feminiinisesti lokalisoitunut rasvakudos. selitystä tuskin tarvitaan. anatomia antaa mukavasti lisävauhtia tytöille.

lisäksi monilla anorektikoilla on yhteinen ongelma tämä naiseksi kasvaminen. sairaalloisella laihtumisella saa naiseutensa näkymättömiin ja siten ei tarvitse tulla kohdatuksi naisena - yleisesti hyväksyttynä seksiobjektina.

miehillä samaa sarjaa oleva ongelma näkyy sitten siinä, että vähän päälle kaksikymppiset pojat popsivat potenssilääkkeitä. ja se tuntuu olevan semi-hyväksyttyä, vaikka toimintahan on sairasta. jokainen tavallaan ja sitä rataa.

mutta tosiaan jenni, huomioit hyvin tuon pro ana-liikkeen jenkkiyden (onkohan se edes sana?). jotenkin niin perinteisen inho-amerikkalaista.

ja loppuhuomautuksena: nykyään on ollut havaittavissa kaksisuuntaisen mielialahäiriön (kavereiden keskuudessa ihan vaan "bi-po") nouseminen in-listalle. jokaisen nuoren taiteilijan kuuluu olla bipolaari. eihän kärsimys ja luomisen tuska muuten ole aitoa.

onko täällä enää kukaan terve?
-strangelove-

Louhi kirjoitti...

Kyllä miehilläkin esiintyy anoreksiaa, mutta ei tosiaankaan niin yleisesti kuin naisilla. On urhelulajeja, kuten esimerkiksi mäkihyppy, joissa keveyttä arvostetaan. Samoin tanssijapojat voivat laihduttaa siinä missä tanssijatytötkin. Telinevoimistelussa on tärkeää olla sutjakka. Katsokaapa vaikka seuraavan kerran, kun televisiossa esitetään telinevoimistelua. Tosin nykyään aikuistuville voimistelijoillekin on ilmaantunut sukupuolipiirteitä. He eivät enää näytäkään esipuberteettisilta.

Surulliselta tuntuu itsensä näännyttäminen kuoliaaksi. Olen aikoinaan tuntenut kaksi anorektikkoa. En tiedä, elävätkö he enää. Yhteistä heille oli se, että he olivat hyvin älykkäitä, kunnianhimoisia ja ankaria itselleen. He kai yrittivät kontrolloida myös ruumistaan vääristyneellä tavalla.

-L- kirjoitti...

Sillä miessukupuolihormonillahan sitä lihasmassaa kasvatetaan, joten tuskin tässä biologiakaan täysin merkityksetöntä on. Toisaalta uskoisin, että kulttuurisin perustein miehet arvostavat omaa vartaloaan monella tapaa enemmän kuin naiset. Miehen vartalo kyllä esineellistetään samankaltaisesti kuin naisen esim. mediassa (tosin eri vaatimuksin, kuten todettu), mutta miehet itse eivät ainakaan eksplisiittisesti esineellistä itseään. Toisaalta ehkä miesten "syömishäiriöksi" voisi kuvailla keinotekoisten miessukupuolihormonien väärinkäyttöä lihasmassan kasvattamiseksi ("bodausta")? Sekin tuntuu muuten varsin periamerikkalaiselta.. ja on yhtä lailla terveyden vaarantavaa.

Syömishäiriön taustalla piileksinee kuitenkin usein itseinho, jonkinasteinen tyytymättömyys omaan vartaloon. Itselläni myös harhakuva siitä, että ne muutamat sentit, joita rasvakudosta oli "liikaa", olivat syynä milloin mihinkin ongelmaan (eikä esim. sattuma, oma käytös...). Kuvitelma siitä, että jos vain laihtuisin x kiloa, niin sitten poikaystävä rakastaisi enemmän, ihmiset ihailisivat minua tms. mitä milloinkin.

Anoreksia on monesti perfektionistityttöjen sairaus... tavoitellaan siis sitä täydellistä ruumista (sic), tai siis harhakuvaa siitä. Anoreksia ehkä alkaa itsekurina yhdistettynä vääristyneeseen ruumiinkuvaan, mutta jatkunee itsekurin puutteena sen oivalluksen jälkeen, että kyseessä ei ole enää terve vartalosta huolehtiminen: syömättömyydestä ja pudonneista grammoista tulee vaikeasti kuvailtava voiman- ja (elämän)hallinnantunne, joihin jää ikään kuin koukkuun. Itselläni onneksi oivallus siitä, että nyt ei ole enää terve meininki, on saanut alkavan syömishäiriön laukeamaan... pelottaa ajatella, mitä esim. huonompi itsetunto tuossa tilanteessa olisi saanut aikaan...

Minulla kyseessä oli nimenomaan harhakäsitys oman kehon merkityksestä oman elämän tapahtumissa, jonkinlainen taikausko siitä, että jos ei ole yhtään "läskiä", niin mikään ei voi mennä pieleen. Omaan orastavaan syömishäiriööni liittyi siis sekä minäkuvan vääristymä että virheellinen kuva siitä, miten muut ihmiset suhtautuivat minuun.

Jenni kirjoitti...

Vaikuttaisi siltä, että tietyssä herkässä elämänvaiheessa monet ovat herkistyneet syömishäiriölle ja leikittelevät vaarallisella alueella. Muistan kyllä tuon ajan: yläasteen pukuhuoneen ja epämääräisen vastenmielisyyden kasvavaa/paisuvaa ruumista kohtaan. Luulen, että aivan paras keino olisi siinä vaiheessa viettää mahdollisimman paljon aikaa sellaisten hieman vanhempien ja aikuisten kanssa, jotka ovat sinut kehonsa kanssa ja uskaltavat myös näyttää sen.

Kiitos erittäin mielenkiintoisista kommenteista: aihe näyttäisi poikivan yhtä jos toista miesten ja naisten ulkonäköodotuksista, aikuistumisesta ja ruumiinkuvasta.