Lenkkeilyn euforiaa ja ajatuksia ruumiinkuvasta

Olen tehnyt lähtöä lenkille koko päivän. Välillä on unettanut ankarasti, välillä sade on masentanut ja välillä on yksinkertaisesti ollut muuta tekemistä (ei mitään netissä roikkumista, ettäs tiedätte). Sain viimein kymmenen pintaan lenkkarit jalkaan, ajastin puhelimen ja lähdin hipsuttelemaan. Luulin, että peruskunto olisi huonompi, kun varsinainen lenkkeily on jäänyt. Ilmeisesti lihankuoletus puutarhassa on kuitenkin käynyt circuit trainingista: tavoitteeksi asettettu puoli tuntia hytkyvää mummohölkkää meni, jos ei vaivatta niin ainakin tuskatta. Itse asiassa olisin jaksanut kauemminkin: puolen tunnin etapilla hölkkääminen alkoi tuntua huumaavalta, turralta, leijuvalta. Ympäristö hävisi ja juoksin kohti uhkaavana ylleni vyöryvää pilvivallia.

Mummohölkkään ja seksiin ja intoutuneeseen tanssimiseen pätee sama sääntö: se tuntuu paremmalta, kuin näyttää. No, ehkä intoutunut tanssi voi myös näyttää hyvältä, vaan sitä ei kannata tavoitella, tai se lakkaa tuottamasta mielihyvää itselle. Saattaa päteä myös seksiin, mene tiedä. Se nyt ei ainakaan ole mikään estetiikkalaji.

*Varoitus: seuraava teksti sisältää vaikeasti sulavia, nopeita ja äkkipikaisia hiilihydraatteja ja päättelemättömiä, kotikutoisia kyökkifilosofian ryöpsähdyksiä, luet omalla vastuullasi*

Estetiikkalajeista toiseen: ajauduin linkin kautta pro-ana ja thinspiration -sivuille. Saiteille, joissa syömishäiriöstä ja anorektisen laihuuden tavoittelusta tehdään elämäntapaa. Huomasin yllätyksekseni, että reaktio kuvamateriaaliin aiheutti samanlaisen napakan ahdistuksen tahaton törmääminen pornografiaan. Yritin miettiä miksi, mutta sain aikaiseksi vain henkisen kiljaisun: "Apua, en minä halua nähdä, miltä kylkiluut näyttävät selkäpuolelta". Nälkään kuolevien ihmisten luonnottomat suut, isot kallosta törröttävät, läpikuultavat korvat, kovat, paksut polvet ja klohmut, kömpelöt kyynärpäät, vanhan ihmisen kädet ja huulten alta kuultavat hampaat saivat minut melkein yökkäämään. Uutiskuvissa sellainen herättää surua, mutta mikä on se tunne, joka syntyy, kun törmää aistikkaasti puettuihin ja meikattuihin luurankoihin ja tajuaa, että se todella on jotain, jota monet tavoittelevat? Että tämä ei ole nyt se tilanne, jossa soitetaan avustusnumeroon ja tyhjennetään käteisvarat punaisen ristin lippaaseen?

Miten kuuluu reagoida ihmiseen, joka syö tai paastoaa itseään hengiltä?

Minun on myönnettävä, että se herättää minussa omituista raivoa, jonka syytä on vaikeaa selittää. Ehkä kyseessä on kuitenkin viha siitä, että ihminen raiskaa omaa ainutkertaista itseään, rääkkää ruumistaan ja ajaa sitä kohti irvokasta kuolemaa. Ja yrittää vielä väittää, että siinä on jotain selittämättömän hienoa, että ei pysty hillitsemään itseään eikä halua parantua. Ainakin pro-ana -sivuilla oli kyse siitä: voi olla, ettei niillä saiteilla kukaan ole vielä käsittänyt, mitä kuoleminen on. Kuinkahan moni nuori pro-ana on nähnyt kuolemaa, kuinka se riisuu, nöyryyttää ja tekee yksityisestä julkista? Kuolema tekee kehosta pelkän lässähtäneen ja haisevan kuoren. Anime-hahmoiset enkelit ovat elävien mielikuvitusta. Kuinkahan moni kuollut anorektikko on puuskahtanut, että voihan paska, ei tässä näin pitänyt käydä.

Tähän tekstiin ei synny mitään kaunista sulkeumaa. Tuntuu niin kovin köykäiseltä sanoa, että kunnioittakaa ja rakastakaa ja hoitakaa itseänne. Ravitkaa itseänne ja palvelkaa itseänne ja toinen toistanne. Ei sellaista voi sanoa kenellekään, jonka kosmos sijoittuu ruokatorven ja peräaukon välille. Ei ole täydellistä, aineetonta ja puhdasta hoikkuutta. Ihminen on naurettava elukka, oman mielikuvituksensa sairastuttama, se haisee, erittää, hajottaa ravintoa ja poistaa kuonaa ja hajoaa lopulta itse. Elämä on siinä mielessä ällöttävää - luonnollista, mutta se ei ole mikään syy tavoitella kuolemaa. Kuoleman tavoittelu elämän vuoksi on minun mielestäni raukkamaista ja naurettavaa. Kuolema on surkea kliimaksi. Kukaan ei hurraa, missään ei näy pyrotekniikkaa, mikään ei räiskähtele eikä leimua. Päällesi vedetää miljoona kertaa pesty sairaalalakana ja olet muuttunut muistoksi. Se, mitä jää jäljelle, on kosteaa tomua ja tuhkaa.

Anteeksi kaikki, joita avuton hämmennykseni ja selittämätön kiukkuni on loukannut. Olen yhtenä kysymyksenä, enkä ole varma, haluanko edes kuulla vastauksia.