Hiljaiseloa. Viimeistelen runokokoelmaani, pian sen voi lähettää kustantajien kiusaksi - miten jännittävää! Suhtaudun tekeleisiini ristiriitaisesti: toisaalta olen niistä ylpeä ja toisaalta lyriikka nolottaa. Kuka haluaisi lukea jostain variksista ja jäniksistä? Suhtaudun runojen kirjoittamiseen niin kuin luonteenheikkoudesta kielivään ikävään tapaan: kaivan nenää, pissaan suihkussa, kirjoitan runoja. Puistatus ja punastus.
Myös vanha suola janottaa: epäonninen proosateksti on alkanut taas pulpahtaa mielenpinnalle kuin jokin vesikalmo. Pitääkö sitäkin alkaa taas avata? Eikö siihen ole palattu jo sata kertaa ja aina yhtä heikoin tuloksin?
Ehkä tämä uusi kotirouvan elämänvaihe on tuonut minulle kaivattua kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Pre Vauva -elämänvaiheessa en tiennyt, mitä itselle varastettu viisitoistaminuuttinen tarkoittaa. Käytin arvokkaat hetket siivoamiseen tai johonkin muuhun pölhöilyyn, kun minulla ei ollut ketään todella tarvitsemassa. Nyt kirjoitan. Avaan wordin. Muokkaan ja järjestelen runoja. Teen varmuuskopioita.
Joku saisi nyt ystävällisesti kertoa, että minne runokokoelman voisi lähettää? Kannattaako kokeilla omakustanteen tekemistä vai onko se itsepetosta - tarkoitan sitä, että eikö tarpeeksi hyvä teksti aina löydä julkaisijan? Verkkoon vai ei?
Jaha, se tietää siis retkeä kirjastoon, ihan asiakkaana, sillä onhan tästä aiheesta tehty oppaitakin. Aiotko kirjailijaksi? Miten rohkenisi sanoa: "kyllä aion". Aikominenkin tuntuu niin julkealta.
* * *
Lahjoitin Alistair McLeanit naapurinmiehelle, koska aion jalostaa pientä kirjakokoelmaani ja kerätä itselleni kaikki Carol Shieldsin teokset. Etenkin viimeinen, Kaiken keskellä Mary Swann, on hykerryttävä, varsinainen leivos kirjaksi. Pitkästä aikaa teki mieli lukea kirja hitaasti ja tehdä paljon merkintöjä marginaaliin. Etenkin kirjallisuudentutkijat saanevat siitä aivan valtavasti hupia. Hahmoista rakastettavin oli iäkäs Herra Cruz <3.
1 kommentti:
Kyllä, kyllä ja kyllä! Kannustan. Voimakkaasti.
Lähetä kommentti