Ei voi juuri moittiakaan, terve, mikä terve

Lapsen syntymäpäivä lasketaan sairaalassa päiväksi numero nolla. Toisena päivänä alamme saada vahvoja vihjeitä siitä, että kolmantena sopii lähteä. Vaikka Kirvinen on viikkoihin nähden pieni, vaikka se tarvitsee liian alas laskevien verensokereiden vuoksi lisämaitoa kolmen tunnin välein. Vaikka maito ei ole noussut.

Sanon, että haluaisin olla neljännen päivän, mutta KHKS on täynnä vauvoja ja äitejä. Heitä on lisäpaikoilla kahden hengen huoneissa ja osa odottaa synnytyssaleissa vuodeosastolle pääsyä. Yömaitoja hakiessani vauvala on täynnä nukkuvia pötkylöitä. Välipalahuoneessa on aina joku hankalannäköisesti kävelevä tuore äiti ottamassa jääkaapista luumusosetta ja pajalan puuroa, jonka tarkoitus on auttaa vatsaa toimimaan.

Kirvinen on vierihoidossa. Se on vieressä, laidallisessa vuoteessa, koska sitä palelee. En tiedä, kumpi meistä tarvitsee vierihoitoa enemmän, Kirvinen on joka tapauksessa ainoa tuttu ihminen osastolla vierailevaa Ukkosta lukuunottamatta. Olen mukana aina, kun siltä otetaan kantapäästä verinäyte tai kun sitä punnitaan. Haen itse lisämaidot toimistosta. Syön huoneessani. Lääkärintarkastuksessa olen ihan onnenmykkyrässä katsellessani jälkeläiseni laihoja, ryppyisiä reisiä ja takapuolta, joka on luiseva piikula. "Ei voi juuri moittiakaan, terve mikä terve", sanoo lakoninen lastenlääkäri.

Olen ihan rakastunut.

Lähtöpäivänä, joka on kuin onkin jo kolmas päivä, puhuvat siivoojat käytävällä tilojen ahtaudesta. "Eikö sille voi sanoa, että ala painua kotiin vaan", sanoo räväkänoloinen punapäinen siivooja ja nikkaa niskaa ulko-oven suuntaan. He puhuvat huoneen ja vuoteen numerolla, joten mitään ei jää epäselväksi.

Normaalisti karjaisisin jo, että tämä ei perkele ole mikään Nokian Eden, ihmiset ovat täällä syystä, mutta minä luikin huoneeseeni ja pärähdän itkemään. Olen luultavasti oksitoksiinimyrkytyksen partaalla. Hoitaja tulee kysymään, että mitä aiomme tehdä, ja vasta sitten alta tulee kiukku. Ilmoitan, että me mennään nyt kotiin, soitan Ukkoselle, kiroan, itken ja läjään rönttäni, paketoin kukat ja kiskon vaatteet päälle Kirvinen kiinni rinnassa. Se on kuin remora, ja ihan lunki ja onnellinen. Huonetoverini, on rauhallinen maatiastyyppinen hämäläinen, joka menee hämilleen, kun näkee läheltä esimerkin itäisestä temperamentista. Ukkosta odottaessani ne saatanan siivoojat ehtivät käydä huoneen ovella vilkaisemassa kolme tai neljä kertaa. Olen sanonut, mihin mennessä lähden. Ehkä he todella kuvittelevat, että pyydän anteeksi itseni ja jälkeläiseni olemassaoloa ja hiivin nyssyköineni käytävän seinävierelle odottamaan noutajaa.

Ensimmäiset päivät kotona ovat itkuisia. Kirvinen on edelleen onnellinen, rakas ja maailman kaunein. Se tarttuu rintaan kiinni vihaisella iskulla, jaksaa lupsuttaa pitkät ajat ja syö päälle lisämaidot mukisematta. Sitten se taas nukkuu. Pyllynpesu lämpimällä vedellä on sen mielestä nautinnollista ja se nukkuu hyvin kolinassa ja metelissä. Nivusten taputtelu ja lapulla peseminen on taas katkeraa. Ärtyessään se saattaa naukaista, tai aloittaa itkun: "Lää, lää, lää", joka loppuu heti, kun vanhemmat ymmärtävät, mikä kiukuttaa.

Syöttäminen on kaikkein suurin murhe. Tunnen, että vauvan henkiinjääminen on kiinni siitä, ymmärtääkö maitorauhaseni vauvan maitotilauksen, vaikka kuka vakuuttelisi mitä. Laitoksella neuvottiin antamaan joka päivä isompi lisämaitoannos: ensin kolme, sitten neljä, sitten viisikymmentä millilitraa. Kolmellakymmenellä millilitrallakin Pikku-Ukkoa saa herätellä rinnalle puolen tunnin ajan. Torstaina saan neuvolan terveydenhoitajan kiinni pistää kolmen tunnin syöttövälille ja pullorumballemme topin. Saamme pitkittää syöttäväliä neljään tuntiin, ellei nälkä sitä ennen tule. Viikonlopun aikana lisämaito alkaa upota yhä huonommin ja nousee piimänä Kirvisen suuhun ja nenään. Unta välillä riittää neljään tuntiin asti.

Maanantaina tuore äiti on siedättynyt hormoneilleen ja alkaa uskoa, että kaikki jäävät henkiin. Terveydenhoitaja tekee kotikäynnin ja Kirvisen paino on ylittänyt yhdeksän päivän vanhana lähtöpainon reilulla kahdellasadalla grammalla. Lisämaidon saa jättää pois ja karjankeittiömme toiminta pullonkeittoineen, pullotelineineen ja pumppuineen supistetaan minimiin. Lisäksi vauvaa voidaan alkaa syöttää siinä tahdissa, missä hän haluaa ruokaa.

Jos pieni synnärimme on inhimillinen, niin millaisia ovat isot laitokset? Henkilökunta on pääsääntöisesti mukavaa ja tietenkin ammattitaitoista, mutta viimeisen sairaalapäivän katastrofitunnelmat jättävät pahan maun suuhun. Entäs, jos joutuisi viettämään laitoksessa kolmen päivän sijaan viikon, kuukauden, vuoden tai loppuelämänsä? Millaista sairaalaelämä on kukkalähetysten ja Anne Geddes -taulujen vauvalan ulkopuolella?