Eilen Ei kiitos ja tänään Yksiöön en äitee ota.
Siltä varalta siis, että teatterikevät on hiljainen muun, kuin perunateatterin osalta.
Miten minusta tuntuu siltä, ettei tämä Kirvinen enää kauan odottele? Keittiön pintaremppa alkaa olla ohi, työpäviä jäljellä neljä. Olen melkein varma, että tammikuun puolella ollaan jo laitoksella, koska minun elämässäni ei ikinä ole luppohetkiä ollut.
* * *
Sananen näytelmästä Ei kiitos: kyseessähän on Heikki Paavilaisen näyttämösovitus Anna-Leena Härkösen kirjasta. Keskiöön on kirjan takakansiteksteissä ja näytelmän mainonnassa asetettu seksi: keski-ikäinen saksanopettaja Heli ei ole tyytyväinen avioliittoonsa. Hänen fleecehousuissa hissutteleva, vanheneva ukkonsa räpeltää mieluummin tietokonettaan, kuin vaimoaan.
Heli yrittää ensin hyvällä, käy sitten suoraan kimppuun ja retkahtaa lopulta opiskelijaansa.
Näytelmää katsellessa tuli sellainen fiilis, että seksi oli kuitenkin vain yksi fasetti avioliiton kokonaisuudessa. Yhtä vahvoina tulokulmina aiheeseen toimisivat myös rakkaus, läheisyys, jännite, huomaavaisuus, koskettaminen, näkeminen... kaikki ne asiat, jotka uhkaavat pitkässä liitossa ja tutun kumppanin kanssa kadota, ellei liiton eteen tehdä töitä.
Väliajalla monet kikattivat keski-ikäisen naisen suorapuheiselle kiimalle, kumikullille ja ujostelivat Reino Nordinin/Jarnon akteja Katariina Kuisman/Helin kanssa. Minusta seksikohtaukset oli toteutettu tyylikkäästi. Helin nälkä ja hänen yhä suorasukaisemmaksi käyvä tapansa ilmaista sitä herätti lähinnä surua, samaistumista ja myötätuntoa. Näe minut! Ja kosketa minua, saatanan nahjus! Nälkä oli kokonaisvaltaista, ei pelkkää alapään tykytystä. Toisaalta seksin merkitystä ei väheksyttykään, mikä oli mielestäni oikein ja hyvä.
Näytelmä oli pikkuisen poukkoileva, mutta Anna-Leena Härkösen uskottavan puhekielinen teksti oli vahvaa. Joudun nyt käyttämään siitä ilmausta "elämänmakuinen", koska koira pitää viedä kävelylle ja alkaa olla kiire töihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti