sunnuntaina, lokakuuta 11, 2009

Sunnudagr


Monet tuntuvat inhoavan sunnuntaipäiviä. Onko alkava viikko liian lähellä, tekemistä liian vähän?

Minusta joutilaisuus, hiljaisuus ja verkkaisuus ovat lahoja. Meluyliherkkänä Holopaisen, Harmajan, Lietteen, Nymanin ja muiden kloonattujen radiojuontajien Beatles -pakkosyöttö ja 70-luvun powerrock tuntui muun muassa tänä aamuna sietämättömältä. Istuin ex-makuuhuoneessa jumppapallolla ja syvähengitin.

Meluyliherkkä on aika suojaton otus. Mietiskelin siinä pompotellessani sitä, miten ihmiset oikein pärjäävät television kanssa? Miten muut perheenjäsenet toimivat, kun joku sekoaa kuullessaan formuloiden hammasporamaista ininää? Mitä tapahtuu, jos käy salaa repimässä tulpat kiinteistönhoitajan lehtipuhaltimesta? Joutuuko syytteeseen, jos rikkoo vieraan ihmisen kännykän? Joskus jokin ääni tuntuu niin sietämättömältä, että pidän korvia ja on aika hilkulla, että alan heijata itseäni tai hokea jotain, pulssi hakkaa kahtasataa ja tekisi mieli parkua. Tunnistaako joku itsensä?

En siis ihan ymmärrä, miten joku ei tule hiljaisuuden kanssa toimeen. Ehkä melu omassa päässä on silloin liian kova.

Tämän sunnuntain joutilaisuuteen kuului muun muassa kupillinen kahvia fazerina-patukan kanssa. Äänet tulivat äänilevyltä, ja se tuntui hyvältä.

Jatkoimme sunnutain viettoa ankaran ostoskiellon alla tehdyllä kirpputorikierroksella (seuraukset kuvassa) ja lounatimme ravintolassa.

Nyt lähdemme varmaankin palvomaan Sunnaa, minä ja koira ja Ukkonen. Kävellään hitaasti linnan puistossa ja istutaan aina, kun ylisuorittava kohtuni harjoittelee supistamista. Kunpa sille voisi sanoa, että h-hetkeen on vielä reilut kolme kuukautta, myöhemminkin ehtii treenata!*

Sunnunpäivän antimelupiisi voisi olla "Jouni, et ole enkeli" ihanan Edithin tulkitsemana:



*)Pahoittelen**, jos raskausteema häiritsee jotakuta. Itseni on päivä päivältä hankalampaa unohtaa, mitä on meneillään.

**) Enpäs pahoittelekaan, omassa blogissa.

5 kommenttia:

kati kirjoitti...

"Tunnistaako joku itsensä?"

Hep, minäminä! Olen joskus pohtinut, että melusuhteessani on melkein autistisia piirteitä - tai siis luulen ainakin pystyväni ymmärtämään autisteja, jotka eivät siedä tietyntyyppisiä ääniä.

Melu voi joskus saada aikaan ihan fyysisiä tuntemuksia ja halua paeta. Television kova taustamälkätys, liikenteen ja koneiden melu, pikkulasten kiljuminen suljetussa tilassa (jälkimmäisestä tunnen ihan oikeasti häpeää, koska tuollaisia ääniä kuuluu sietää), huh. Toisaalta noihin kyllä siedättyy jossain määrin, mutta esimerkiksi muutettuamme kehätyömaan vierestä pois olin aivan euforisessa tilassa hiljaisuuden vuoksi ja tajusin, miten paljon meteli olikaan stressannut.

Hiljaisuus, ah!

Jenni kirjoitti...

Hep hep! Yllätyin taas ahdistusreaktion voimakkuudesta. Tuntui melkein vaikealta mennä sen verran olkkariin, että saa sanottua, että radio kiinni...

Melulle siedättyy toki, mutta pikkulasten kiljuminen ja marina saa minutkin hermostumaan ja sitten häpeämään omaa reaktiota.

Yritin googlettaa jotakin aiheesta, selvisi, että meluherkkyys kuuluu myös autismikirjon piirteisiin. Saattaa myös olla, että tämä atooppinen ihmistyyppi, jota edustan, on alttiimpi myös melulle, stressille ja sydänvaivoille! Jee jee.

Apropos. Samalla googletuksella luin keskustelua ADHD-lasten kasvatuksesta. Muistutti aika paljon Anni M. Korpelan koirankasvatusoppeja (negatiivinen käytös jätetään huomioimatta, positiivista palkitaan, laumasta eristäminen on pahin rangaistus). Kollegani kasvatti lapsen yksin. Hän tapasi sanoa, ettei oikein tiennyt, miten lasta kasvatetaan, mutta pojasta olisi tullut erinomainen poliisikoira!

MissJenny kirjoitti...

Tunnistan!

Tietyt äänet saavat aikaan kivuntunteen korvassa sekä vekkuleita fyysisiä reaktioilta, varmaan äänen aiheuttaman pelästyksen takia: sydän hakkaa ja rupean hikoilemaan. Näitä pelkoreaktion aiheuttavia ääniä on kaikki kovat plim-äänet, kuten junassa (en matkusta enää ollenkaan tuon takia), bussissa (korvatulpilla ja ipodilla suojattuna) tai jopa taksissa matkamittarista (hyppään ulos ennen maksamista).

Kovat äänet aiheuttavat mulle myös paniikin ja halun paeta. Onneksi en ole koskaan paennut liikkuvasta junasta, vaikka mieleen on tullut kyllä.. Eilen sain sätkyn Mannerheimintiellä katuporan äänen takia ja olin jäädä kahden ratikan väliin ja sen jälkeen auton alle kun pakenin ääntä kädet korvilla silmittömässä pakoreaktiossa.

Ennen kuuntelin lähes aina kotona musiikkia, nyt en ikinä. Teeveetä katson, ja kädessä on kaukosäädin koko ajan. Äänenvoimakkuuta pitää voida säätää HETI jos se nousee liikaa. Ja korvatulpat kulkee mukana joka paikkaan ja ovat käytössä..

Juu ei ole tervettä tämä enää, alkaa jo rajoittamaan elämää tämä. Onneksi pääsen tutkimuksiin ja lääkäriin pian.

Puuh, johan tuli purskaus, tää on näköjään mun vertaistukikanava.Kiitos ja anteeksi.

Zepa kirjoitti...

Meillä kotona on hiljaista jopa siihen pisteeseen, että on "pakko" joskus laittaa radio päälle sen takia, ettei kissat sekoa sitten kun ne kuulee jotain ääniä jatkuvan hiljaisuuden sijaan :-D Eli että kissat muistaisivat myös erilaisten äänten olemassaolon.

Mut enives, sunnuntait on todella usein hanurista. Etenkin jos on harmaa ilma ulkona.

Jenni kirjoitti...

Miss Jenny: toivottavasti löytyy jokin tasoittava keino, koska onhan se kurjaa, jos liikkumatila kovin paljon kapenee. Jokin kirja on muuten hiljattain kirjoitettu hiljaisuudesta ja hiljaisuuden tarpeesta! Pitääpä tutkailla hyllyjä, jos se sattuisi silmään, niin vinkkaan siitä täällä.

Zepa: uhrauksia kissojen hyvinvoinnin vuoksi:)