Olen viime päivinä miettinyt, millainen sekainen ja koukeroinen prosessi edelsi äidiksituloani. Viivyttelyni ei johtunut omasta epävarmuudesta, enkä miettinyt, tuleeko minusta hyvä äiti. Ajattelin, että jos minusta tulee ylipäätään äiti, niin olen paras mahdollinen äiti omalle jälkeläiselleni. Ehkä tämä on niitä harvoja asioita, joissa luotan vaistoihini. Uskon, että minulla on riittävästi herkkyyttä ja älyä havaita, mitä jälkeläinen kulloinkin tarvitsee -- kun minulla vielä olisi taito tunnistaa omat tarpeeni ja mielihaluni!
Äidiksi tulemisessa oli kohdallani ennen kaikkea kyse jonkinlaisen uuden c'est la vie -asenteen omaksumisesta. Hallinnantarpeeni on suuri, toisaalta tunne elämänhallinnasta on vaihdellut viime vuosina mitättömästä kohtuulliseen. Pahimmillaan olen kokenut suurta turvattomuutta ja potenut masennusta. Parhaimmillani uskon siihen, että vaikka elämästä ei selviäisikään hengissä, niin ainakin voi jättää jälkeensä hyvännäköisen ruumiin ja pienet velat.
Raskaaksi hankkiutuminen on kysynyt halua heittäytyä ja uskaltaa. Elämäämme on tulossa luultavasti pysyvästi uusi ihminen. Hän tulee kuulumaan -- ja kuuluukin jo kiinteästi meidän jokaiseen päiväämme ja antaa meille uudet roolit isänä ja äitinä.
Hän on henkilö ja persoona. Hänestä kasvaa autonominen yksilö, jolle täytyisi välittää monenlaisia asioita. Kansanperinnettä. Arvoja.
Soisimme, että hän saisi paljon nautintoa musiikista ja kirjallisuudesta ja ruumiinliikunnasta. Minusta olisi tärkeää, että hän oppisi osoittamaan tunteitaan ja kasvaisi empaattiseksi yksilöksi. Haluaisin, että hänelle kehittyisi ymmärrys siitä, että viime kädessä kiistattomassa ihmisarvossa ei ole kyse kyvyistä, että monet oikeudet koskevat myös muita eläviä olentoja.
Heittäytymisen ja uskaltamisen vastapuolella on paljon painolastia, toiveita ja odotuksia, onneksi monet niistä ovat ymmärtääkseni melko kohtuullisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti