maanantaina, maaliskuuta 02, 2009

Se mikä ei tapa, sattuu niin perkeleesti

Viimeisen vuoden ajan olo on ollut kuin kontiaisella, joka ei uskalla nousta pinnalle, koska ulkona odottaa joukko äärimmäisen pitkästyneitä, sadistisia epäjumalia rautanelosen kanssa.

Huomasin, että olen alkanutkin liikkua kuin aito masennuspotilas, hitaasti töpöttämällä, pää hartioiden välissä. Puoleen vuoteen ole uskaltanut aloittaa reippaasti ja opitimistisella mielellä. Ja sanoisin nyt jälkiviisaasti, että syystä. Jokaisella hopeareunuksella on musta pilvi. Kaikkiin ratkaisuihin on ongelma. Jne. Mitä enemmän ja sinnikkäämmin olen yrittänyt, sitä syvemmältä juoksuhiekasta olen itseni löytänyt, ainakin so far. Tänään nimittäin iltapäivällä siinä puoli kolmen maissa tuntui viitisentoista minuuttia ihan hyvältä.

How bizarre: ihan hyvältä.

Havaintoja ja hyvähköjä asioita:

1. Koiran silmä on parantunut.
2. Olen päättänyt tehdä keittiön pintaremontin sen sijaan, että jatkaisin keittiön inhoamista.
3. Olen huomannut, ettei kärsimys jalosta. Se ainoastaan tekee ihmisestä lyhytpinnaisen ja väsyneen. Harvat osaavat riutua pois tyylikkäästi, pisteet heille siitä, muista tulee vain rumia, murjottavia ja tympeitä. Minua ei huvita olla ruma, murjottava ja tympeä. Olen pikkuisen kyllästynyt kärsimykseen. Oikeastaan olen sitä mieltä, että tarvitsen kärsimystä elämääni yhtä paljon, kuin Eurooppa uutta ruttoa. No jaa, oikeastaan vähemmän.
4. On kevät. Se tarkoittaa kesän vääjäämätöntä lähestymistä ja sitä, että paskatalvi loppuu taas tältä erää.
5. Minulla on 28 pitämätöntä lomapäivää ihan vain täksi vuodeksi. Luovan kirjoittamisen projekteilla on siis pienenpieni, henkitoreissaan viruva mahdollisuus. Se taas tarkoittaa sitä, että jonakin päivänä saatan saada kirjoitettua jotaiin valmiiksi, ja sitten voi yrittää saada sen myös julkaistuksi. Minkä jälkeen voin hakea apurahoja, ja olla kotona kirjoittamassa. Mutta takaisin asiaan *slap* minulla on lomaa. Ei helkkari, se on jo loistava asia an sich, vaikka sen seurauksena en tuottaisikaan mitään.
6. Löysin tämän loistavan blogin, ja sen seuraaminen saa oloni miltei hartaaksi.

Mutta eipäs riehaannuta. Minusta on nyt tullut virallisestikin syyhyinen vanha lepakko, eikä laman kaivoon tiputettu kivi ole vielä loiskahtanut pohjalla olevaan mutaiseen veteen. Tai osunut pohjalla istuvaa näkkiä silmään.

5 kommenttia:

Picea kirjoitti...

Aivan pakko siteerata Dilbertiä. Dilbertin työpaikalla ehdotetaan uutta tunnuslausetta: "Pressure makes diamonds". Epäsolidaariset työntekijät eivät usko kärsimyksen jalostavaan voimaan hekään, vaan ehdottavat pientä muutosta: "Pressure makes garbage more compact."

-R- kirjoitti...

Loma on jees! Mennään unskalle. Tsemppiä.

Anonyymi kirjoitti...

Olet siis virallisesti syyhyinen vanha lepakko? Täytit kolmekymmentä.

Anonyymi kirjoitti...

Visuaalisesti ihana tuon blogin ilme johon annoit linkin...raikas, inspiroiva.

Eräs jo edesmennyt ystäväni sanoi, ettei vaikeuksiemme suuruudella ole merkitystä vaan sillä, mihin suuntaan ne meitä työntävät... Hyvä että olet valinnut katkeroitumisen sijaan toisen suunnan. Summer is coming, believe it or not..

Niin ja kiitos viimeisestä. Olen tosi kiitollinen avustasi tässä mun projektissa. Oot ollut ainoa joka on antanut konkreettisia, toimivia ja järkeviä neuvoja itse työhön liittyen.

- A

Jenni kirjoitti...

Moi anonyymi: näin siis pääsi käymään. Ja A, hauska kuulla, musta oli tosi kiva auttaa, aihe oli mielenkiintoinen ja koko prosessi vaiheineen tuttu. Susta on joskus jollekin toiselle yhtä paljon hyötyä!