maanantaina, tammikuuta 05, 2009

Synnöve, sua lemmin!

Rakasta uutta pyörääni, aniiliinipunaista Synnöveä. Se on toiveiden matkakumppani: turvallinen ja vakaa. Kesäpyörääni, sulavaan matkacrescent Penaan verrattuna Synnöven kyydissä istutaan ylväästi, kuin valtaistuimella, kädet leveillä kahvoilla leväten, pää pystyssä suoran niskan päällä. Penalla pääsee mukavan vauhdikkaasti paikasta toiseen, mutta Synnövellä matkanteko on puhdasta polkupyöiräilyn zeniä, tyhjyyttä, hitautta ja matkaa ilman päämäärää. Perillä ollaan kuitenkin apostolin kyytiin verrattuna huomattavan joutuisasti, minkä lisäksi tervehdin ilolla etukorin tarjoamia kuljetusmahdollisuuksia.

Odotan jo kesää. Odotan myös tietoa lomakertymästäni, minkä jälkeen muovailen lomasta joitakin mukavia pötkylöitä kesään, syksyyn, talveen... Toivon, että voisin viettää aikaa Pohjoisessa ukin kanssa ja että keksisimme yhdessä jotakin leppoisaa tekemistä. Jostakin syystä näen silmissäni eräänalisen köyhän kirjastonhoitajan road-movien, jonka keskiössä on ukki, toyota, allekirjoittanut ja kesäinen Pohjois-Suomi. Kainuun runoviikot, kenties?

Lähden nyt Synnöven kanssa kauppaan. Koetan etsiä tiskistä jotakin hyvää kalaa Loppiaseksi, koska kana tökkii taas. Eläimen syöminen ei sinänsä kiusaa minua, mutta ne sanoinkuvaamattomat olosuhteet ja kuljetusten hävikki -- kuvitella, että arviolta 250 000 kaksikiloista lintua vuodessa kuolee pelkästään matkalla kanalasta teurastamoon. Pohdiskelin taas, olisiko minusta kasvattamaan omat kanani? Olisiko minusta syömään kasvattamiani lintuja ja possuja? Haluaisin olla sellainen ihminen, en vässykkä, joka ostaa lihat tunnistamattomaksi suikaloituina ja marinoituina. Tiesittehän mistä se suikalemössö tehdään? Niistä linnuista, jotka ovat muuten ruhjoutuneet myyntikelvottomaan kuntoon.

No kalan saan hengiltä. Ehkä sitten ostan sitä. Ja ohraryynejä. Niitä kohtaan en tunne myötätuntoa.

Edit: Kävin juuri Synnöven kanssa kaupassa. Asettaessani ostoksiani etukoriin ja pyöräillessäni ryhdikkäästi rantatietä kotiin olin selvästi kosketuksissa sisäiseen rouvuuteeni. Johtuiko se aavistuksen takakenosta ajoasennosta ja juhlavasta talvisäästä? Johtuiko se siitä, että kaukaa menneisyydestä huhuileva metsästäjä-keräilijä -esiäitien perimä ohjasi hankkimaan ravintoa ja kokemaan mielihyvää karttuvista talvivarastoista? Johtuiko se siitä mukavasta lämmöstä, joka säteili pakara- ja reisilihaksista koko vartaloon, tunteesta, jotka autoilijat eivät koe edes penkinlämmittimien avulla? Mene tiedä, mutta tunne oli äärimmäisen tyydyttävä.

8 kommenttia:

Rappiotäti kirjoitti...

Minusta on mukava ajatella, että nappaat Gunvaldin mukaan ja lähdet Synnövellä etsimään kuvauskohteita:-)

Hauskaa, että nimeät esineitä! Itse en ole tehnyt vuosiin niin.

(Kasveja ei lasketa. Niitä on kyllä tullut nimettyä tai lempinimettyä:-) Lapsena tein kotimme huonekasveille nimilaputkin, jotka äitini kylmästi heitti roskikseen.)

En ymmärrä, miksi olen lopettanut tuon kivan tavan.

Mukavia pyöräretkiä sinulle ja Synnövelle!

Anna Anonyymi kirjoitti...

Silmät kauhusta suurina pyydän jotain todistusta väitteelle, että jo hetki sitten kuolleita eläimiä käytetään ihmisravinnoksi. Herkkä vatsani ja vielä herkempi mieleni on reunalla katsomassa kuvotukseen mikäli väite pitää paikkaansa eikä ole urbaanilegendaa (kuten monet tällaiset väitteet ovat). Jotenkin uskoni suomalaiseen laadunvalvontaan ja puhtauteen ja järkeen ja kaikkeen muuhun vastaavaan ei suostu uskomaan moista...

Jenni kirjoitti...

Gunvaldista se esineiden nimeäminen lähti. Kun näin uuden pyöräni ensimmäistä kertaa -- se on ukin kunnostama vanha naistenpyörä -- nimi Synnöve vain nousi jostain. Se on niin Synnöve, laitan kuvan, niin uskotte!

Kasveja en nimeä. Mutta joskus minusta on oudon vaikeaa heittää pois kuolevia huonekasveja, ihan niin kuin ne ansaitsisivat vielä mahdollisuuden!

Anna Anonyymi: tuoreus, laatu, oikea hinta. Eläintuotannon prosessit eivät ole salaisia. Niillä pyritään ennen kaikkea lihan (riittävävän) hyvään laatuun, ei varsinaisesti eläinten hyvinvoitiin, vaikka nämä kaksi kulkevatkin hetken rinnakkain. Jos linnusta kasvaa parissa kuukaudessa kaksikiloinen, kärsii se jo nopean kasvuvauhdin vuoksi monista luutumiseen ja niveliin liittyvistä ongelmista. Kuljetukset ovat Suomessakin hyvin raakoja, saati sitten jossakin Keski-Euroopassa. Suomalainen laadunvalvonta on ihan samassa jamassa kuin Suomalainen hyvinvointiyhteiskuntakin.

jospa kirjoitti...

Minä olen harrastanut tärkeiden tavaroiden nimeämistä aina.. jo ensimmäisellä pyörälläni oli nimi. Kasveja en kyllä nimeä, mutta meillä on nimet (kaikkien käytössä olevat muuten) mm. polkupyörille, astianpesukoneelle ja pölynimurille. :-)

Ettette nyt ihan outoina pidä, kerrottakoon, että harrastamme molemmat innokasta lempinimeilyä myös ihmisille!

Elegia kirjoitti...

Odottelemme kuvaa Synnövestä. Oma ratsuni on nimeltään Meduusa. Se on mukava puolimaastopyörä. Siihen ei saa koria eteen, mutta ostinkin siihen laukun, joka laitetaan tarakkaan kiinni. Ja varmuudeksi tietenkin pyöräkoreja, jotka voi laittaa tarakkaan roikkumaan, jos lähteeä kunnon ostoksille ;)

Anna A. kirjoitti...

Totta kai tuoreus, laatu ym. kulkevat käsi kädessä enkä oletakaan, että lintuparkoja pidettäisiin kuin herran kämmenellä, mutta sain tekstistäsi käsityksen, että niitä matkalla kuolleita kanoja käytetään marinoitujen suikaleiden valmistukseen. Ilmeisesti siis käsitin väärin?

Anonyymi kirjoitti...

Jospa, ihmisten lempinimeäminen on kivaa. Teini-iässä nimesimme ystävien kanssa lukiomme (söpöimpiä) poikia ihan urakalla ja hämärän logiikan mukaan.

Vieläkin tulee lempinimettyä ihmisiä, vaikka esim. ystävistä käytänkin useimmiten heidän oikeaa kutsumanimeään.

Rappiotäti

Jenni kirjoitti...

A.A. Ei kuolleita lintuja varmaankaan käytetä enää ravinnoksi...

Rappiotäti ja Jospa: synkkään teini-ikään tosiaan kuului kuumien poikien lempinimeäminen kryptisellä logiikalla!