Kajakin hiplaaminen on perin tyydyttävää.

Olin tänään ensimmäistä kertaa täysin omatoimisesti melomassa kajakilla. Kun meloin hiljalleen kohti rautatiesiltaa ja uittelin kättä vesitatarten seassa olin täydellisen onnellinen. Ajattelin, että nyt olen saavuttanut tavoitteeni. Kaikki muu, opiskelu ja työ ovat käytännön sanelemaa pakkoa: ihmisen nyt on vain kaikkein käytännöllisintä hankkia jokin kunniallinen ammatti ja pyrkiä sinnittelemään ilman yhteiskunnan kaiken maailman hakoihin revennyttä turvaverkkoa. Enpä jaksa edes uskoa, että kukaan voi varmasti luottaa siihen, että pystyy seppänä oman onnensa takomaan, joskin keskimääräisellä fiksukkuudella, sosiaalisella silmällä ja ahkeruudella päässeekin melko pitkälle.

Mutta melomaan opetteleminen on oma vapaaehtoinen valintani. Se ei perustu lahjakkuuteen -- liikunta nyt ei vain ole Se Jutska. Se ei perustu myöskään sosiaaliseen tilaukseen: en ennestään tuntenut ketään seuran jäsenistä, tai ylipäätään ketään melonnan harrastajaa. Melonta ei myöskään ole pariskuntajuttu. Turhamaisen Ukkosen sijoittaminen kajakin istuma-aukkoon on mahdollisesti jopa monimutkaisempaa, kuin neliskanttisen palikan tunkeminen pyöreään reikään.

Melonta on yksinäistä. Järven pinnan tasosta, äänettömästi liikkuessa, koko luonto ja järvi on ympärillä kuin avoin syli ja se kokemus on miltei uskonnollinen. Lisäksi kajakin hiplaaminen on perin tyydyttävää.

Nyt menen näyttämään hauista nukkumatille.

Mutta vielä sanon, että kannattaa ehdottomasti tehdä omia juttuja -- vaikka sitten ihan yksikseen.