Eräs yliopisto-opintojen mielenkiintoisimmista kursseista oli ilman muuta Ilkka Mäkisen kirjastohistorian luennot. Siksi tartuin kiinnostuneena Kirjastolehden artikkeliin, jossa Mäkinen kuvailee kirjastoseuran satavuotiasta taivalta. Valitettavasti artikkeli alkoi tökkiä jo kolmannessa väliotsikossa, joka oli "Punakapina torppaa kirjastoreformin". Jotenkin kuvittelin, että oikeat historioitsijat käyttäsiviät vuoden 1918 kriisistä nimitystä "sisällissota" mikäli eivät aivan välttämättä halua ilmaista oikeistosympatiaansa. Lipsahduksesta ei ole kyse, koska kapina-sanan käyttö on toistuvaa ja johdonmukaista. Voi Ilkka Mäkinen, pudistelen täällä päätäni.
* * *
Juttelin pikaisesti hississä kollegan kanssa, joka juuri ennen ovien sulkeutumista sanoi, että Suomesta puuttuu poliittinen oppositio. Kyllä! Mutta Suomesta tuntuu myös puuttuvan vakava politiikan teko. Yhteisten asioiden hoitaminen jonkinlaisessa haaleassa konsensuksessa sukkaa. Sen huomaa jo siitä, että ihmisten arkeen vaikuttavat keskeiset asiat, ruoan hinta, tasa-arvon toteutuminen työelämässä ja terveyspalveluiden saavutettavuus jää heti jalkohin, kun joku hikinen ukkeli lähettää tekstiviestin tai takavuosien missi pääsee veneilemään.
Ketä kiinnostaa? Monia, sanoisi varmaankin lööppilehden markkinointitiimi ja hieroisi käsiään yhteen.
Mitä poliittinen oppositio voisi olla? Ei ainakaan sitä, että hankitaan puolueen keulakuvaksi protestiääniä keräävä suulas hormonihirviö tai vastaavasti joku hattara, jonka mielestä politiikan tekemisen edellytys on se, et on niinqu tosi paljon mieli piteitä.
Päätöksentekoon menee nykyisin persoonia, ihmisiä tuntuu vähemmän kiinnostavan se, millaisia asioita he aikovat ajaa ja ajavatko he niitä loppujen lopuksi vai mihin se aika menee. Poliitikon ei tarvitse näyttää kivalta, esitellä hiljentymispaikkaansa Pelkosenniemellä eikä olla Annan, Hannan tai Johannan kannessa. Poliitikon pitäisi sitoutua puolueensa agendaan ja kenties ajaa määrätietoisesti jotakin tärkeäksi katsomaansa asiaa. Mutta se tietysti edellyttäisi, että olisi jokin agenda, ja sitä ei muuten lasketa, että haluaa hallitukseen ja on siksi valmis sanomaan joo aina kun sellaista odotetaan.
5 kommenttia:
Jos unohtaa poliittisen julkisuuden kriisin ja keskittyy tarkastelemaan Suomen tärkeintä uutista - sitä, että Tanja Karpela on laihtunut, Tanja Karpelalla on uusi (vanhentava) kampaus ja että Tanja Karpela on käynyt miehen veneellä - herää kysymys, minkälaista tarinaa tässä kerrotaan? Mitä Tanja Karpelasta yritetään sanoa? En ymmärrä laisinkaan.
Ovatko jutut Tanja Karpelalle myönteisiä vai kielteisiä? Vanhentava kampaus on ehkä kielteinen, mutta entä laihtuminen ja mies? Ja miksi juuri Tanja Karpela? Mitä massoille yritetään kertoa? Että kaunis naispoliitikko on värjyvä haavanlehti ja siksi poliitikkona epäilyttävä? Että Keskusta on perseestä? En saa kiinni taustaideasta.
Nojoo, hajanaista yöllistä pohdintoa.
Niin juuri! Mutta taustallahan ei olekaan mitään suunnitelmaa. Se vielä puuttuisi, että tiedotusvälineillä olisi jokin Karpela-agenda. Kenenkään toisen terveydentilaan ja hiuksiin ei muuten kiinitetä samalla tapaa huomiota. Kukaan ei kirjoita Marja Tiuran hiuksista, tai siitä, että Mari Kiviniemen kilot lähti, mutta kurvit jäi. Karpela on tiedotusvälineissä nimen omaan fyysinen entiteetti, harvoja kiinnostaa hänen ajatuksensa.
Luulen, että sisällissota-sana on edelleen pannassa, koska sisällissodat ovat niitä sotia, joissa tapetaan ihmisiä koko lailla tarkoituksettomasti, tai ainakin sellaista tarkoitusta varten, jota ajallisesti tai paikallisesti ulkopuolisen on vaikea ymmärtää.
Sellaista tapahtuu Etelä-Amerikassa tai Afrikassa. Joskus kaukana, kaukana muinaisuudessa sitä on voinut tapahtua lähempänäkin. Mutta ei ikinä Suomessa.
Luulen, että meneillään olleet vastaitsenäistyneiden Afrikan valtioiden sisällissodat olivat 1960-luvulla suurin syy siihen, että silloisessakaan historiantutkimuksessa ei haluttu käyttää sisällissota-termiä. Toki silloin sisäpoliittinen keskustelu oli vasen-oikea-akselilla särmikkäämpää kuin nykyään, mutta pelkkä vapaussota- tai luokkasota-ideologian kannattaminen tuskin oli ainoa syy neutraalin termin käyttämättä jättämiseen.
Koska Suomen uudemmassa historiassa siis ei ole voinut olla sisällissotaa, saa tutkijakin hyvällä omallatunnolla käyttää sitä termiä, josta itse pitää. Koti-uskonto-isänmaa-enemmistöläiset puhuvat vapaussodasta tai Vapaussodasta, vanhan liiton punajäärät (ehkä hiukan yllättäen myös numeroin ajattelevat taloustieteilijät) luokkasodasta, kansallismelankolikot veljessodasta, amerikkalaisen kulttuurin ystävät itsenäisyyssodasta (joka on ymmärtääkseni aika lailla erilainen käsite kuin kotoperäinen vapaussota), parrakkaat tai parrattomat radikaalit oikealla puhuvat punakapinasta ja vasemmalla vallankumouksesta.
Ikävöin toisinaan Kekkoslovakian poliittista mediaa. Bon, en suomettuneisuutta enkä sensuuria, mutta haluan pitkät, taustoittavat jutut takaisin Hesariin. Lyhyet uutiset (joiden taustoja voi selvittää itse klikkailemalla verkkohesarista jos jaksaa, harva jaksaa) yksinkertaistavat maailmaa. Haluan pääministerin, jonka seksitekstiviesteistä en ole koskaan kuullutkaan ja hallituksen, jossa pönöttää luottamustaherättäviä poliitikkoja.
Tanja Karpelan laihtumisesta saa omasta puolestani kirjoittaa ihan vapaasti eikä viihdettä tavitse pannata, mutta Tanja Karpelan laihtuminen ei voi olla Suomen tärkein uutinen. Kun lasketaan yhteen kotimaan politiikka, ulkomaat, urheilu ja kulttuuri, se ei vaan voi olla iltapäivälehtien ykkösjuttu, sekä esillä Hesarin nettisivuilla ja maakuntalehdissä (mm. Karjalainen). On oltava jotakin tärkeämpää, pakko olla.
Eikä tämä ole nyt mitään "poliitikot ovat niin tyhmiä ja politiikka haisee" -ruikutusta. Pidän politiikasta ja haluan lukea siitä enemmän. Todellakin, pidän politiikasta!
"Koti-uskonto-isänmaa-enemmistöläiset puhuvat vapaussodasta tai Vapaussodasta, vanhan liiton punajäärät (ehkä hiukan yllättäen myös numeroin ajattelevat taloustieteilijät) luokkasodasta, kansallismelankolikot veljessodasta, amerikkalaisen kulttuurin ystävät itsenäisyyssodasta (joka on ymmärtääkseni aika lailla erilainen käsite kuin kotoperäinen vapaussota), parrakkaat tai parrattomat radikaalit oikealla puhuvat punakapinasta ja vasemmalla vallankumouksesta."
Hyvä summaus! Siinä voi sitten kätevästi haistella poliittista ilmapiiriä...
Mme V. Sama täällä, vaikka Kekkosen aikana olin kiinnostuneempi Kakkosen lastenohjelmista. Maailma muuttuu monimutkaisemmaksi, tiedotusvälineiden jutut yksikertaisemmiksi ja kansalaiset tietämättömämmiksi. Kohta tietoiset muodostavat pienen, hajallaan olevan eliitin, jolla ei ole vaikutusvaltaa tai keskusteluyhteyttä toisiinsa.
Lähetä kommentti