Muhun koskee

Joka paikkaan koskee. Ne paikat, joihin ei satu, ovat tunnottomia. Remontoin vanhoja omenapuita ja kuiva puuaines oli tavattoman kovaa ja tiivistä. Isoimmat oksat olivat pohkeenpaksuisia ja kelottuneita ja loput olivat muuten vaan kasvaneet mahdollisimman ikävässä kulmassa ja hankaliin paikkoihin. Käytössäni oli ruosteinen saha ja muovinen maitolaatikko, jonka päällä seisoessani ylsin peräti 20 cm korkeammalle kuin muutoin. Huh! Jos puut eivät nyt kuole, niistä tulee varmasti huomattavasti nuorentuneita ja sato tulee tietenkin olemaan fantastinen.

Miksi ihminen kuitenkin nauttii pihatöistä? Paskan ja mullan kanssa hämmentämisestä ja maatuvan kompostin kanssa lääräämisestä? Onko se haravoinnin salsamainen kiertoliike? Onko se luonnon suuren kirjan lukeminen?

Teimme kotona normandialaista sipulikeittoa. Kuivan siiderin sijaan jouduin käyttämään tavallista, laakerinlehtien ja timjamin puuttuessa rouhin joukkoon Santa Marian "Forest blendiä" ja ranskankerman korvasin Bonjourin vihreäkorkkisella fressillä. Heitin joukkoon vielä musta- ja rosepippuria ja lihaliemikuution ja nyrkillisen valkosipulia koska heitän niitä kaiken joukkoon ja siitä nyt on vain tullut jonkinlainen keittiörefleksi. Ooh ja aah. Ei niin hyvää ruokaa saisi tehdäkkään.

Varisjuttu jatkuu:

Oli myöhäinen syksy ja pohjoistuuli haisi lumelta. Isot, kiiltävät varikset olivat vähän aikaa sitten lähteneet Etelään, missä ne viettäisivät talven. Minä olin jäänyt paikkakunnalle, niin oli jäänyt myös kaikkein vanhin varis ja eräs poikanen, jota kissa oli repinyt ja josta oli sen jälkeen tullut hieman erikoinen. Istuimme aidalla ja ronkuimme, koska pitkä talvi tympäisi ja kauhistutti meitä. Poikasen kaikki haavat olivat parantuneet ja sen sulat näyttivät ehjiltä ja hoidetuilta, mutta se säpsähteli ja kun se rapsutti niskaansa, se horjahti ja joutui räpyttelemään kiivaasti pysyäkseen aidalla. Lopulta vaikenimme ja poikanen pörhisti itseään ja kävi torkulle.

Silloin Vanha varis käveli aidan toiseen päähän, minä vilkaisin taivasta haukkojen varalta ja seurasin. Aita oli säänsyömä ja harmaa. Tolpassa oli halkeama ja halkeamaan oli kiilattu hyvin suuri, kiiltävä siemen. Se ei ollut välipala, koska sen kuorta ei saisi halki nokalla, ja Vanha katsoi sitä kummasti, ihan niin kuin sen katsominen kutittaisi sen silmämunia. Poikanen kirahti unissaan, mutta Vanha ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, se katseli edelleen siementä ja mutisi itsekseen. Sitten se kääntyi minua kohti ja otti sen ilmeen, josta en yhtään pitänyt, koska se tiesi vähintään saarnaa tai sitten hyvin pitkäveteistä kertomusta niiltä ajoilta, kun Vanha oli vielä nuori. Vanhojen nuoruudessa elämä oli paljon vaikeampaa. Petoeläimet olivat suurempia ja äänettömämpiä ja lunta oli talvisin niin paljon, että kuusista näkyi vain jonkun verran latvusta.

Vanha huokaisi ja naksautti kieltään. ”Ei ole muita kuin sinä, minä en jaksa, poikanen ei selviytyisi siitä ja kaikki muut ovat jo matkalla Etelään. Sinä olet ainoa ja sinäkin olet pikkuisen kelvotonta parempi, veltto ja uhkarohkea. Melkein kesy! Liikut lokkien kanssa etkä rasita aivojasi ajatuksilla.”

”Häh?” sanoin minä. Vilkaisin ympärilleni, mutta taivas oli haukoista tyhjä ja laitumen ruoho oli niin lyhyttä, että sinne ei olisi voinut piiloutua mitään peltomyyrää suurempaa. Vanhalla variksella oli sekavuuden puuskia siinä, missä poikasella oli välillä selkeämpiä aikoja, mutta tästä minä en ymmärtänyt yhtään mitään ja Vanha huomasi sen ja joutui aloittamaan alusta.