maanantaina, huhtikuuta 21, 2008

Kohtaa itsesi ilman ruoskaa -kurssia ei koskaan järjestetty. Viuh!



Pelattiin illalla lapsellisen hauskaa assosiaatiosanapeliä. Toinen sanoo sanan, toinen sanoo sen, mitä siitä tulee ensimmäiseksi mieleen jne. Ukkosen assosiaatio oli pari kertaa "Jenni", ja huomasin, että itseni ajattelelminen on ahdistavaa. Omaan itseen liittyvät mielikuvat olivat negatiivisia. Epävarma, pelokas, väsynyt, ahdistunut.

Nukun usein maanantain vastaisen yön huonosti, koska olen huolissani tulevasta viikosta. Yöllä kuitenkin osasin vähän lohduttaa itseäni. Ei ole minun vikani, että olen väsynyt. Olen nyt ollut vuoden töissä ja lomaillut kaksi viikkoa. Kukapa ei olisi väsynyt. Olen kuitenkin huolissani jaksamisestani. Unettomuus, lievä masennus ja silmissä jatkuvasti tempova elohiiri kertovat siitä, että seison rajalla. Opintojen päättymisestä 2005 on tultu tänne asti ilman täyttä vuosilomaa ja minun pitäisi sinnitellä vielä vajaa vuosi. Tässä välissä olen mahdollisesti päävastuussa isohkosta lasten runohankkeesta, autan kirjastonjohtajien päivien järjestämisessä, teen oman osuuteni paikallisen verkkostrategian luonnoksesta, tuotan sisältöä kirjaston verkkosivuille ja johdan yhtä sivukirjastoa. Tiedän, että tässä ei tule olemaan kaikki.

Pahemmaksi tilanteen tekee se, että levätäkseni voin joko ottaa palkatonta vapaata tai hakea sairauslomaa sitten lopulta, kun joku kepittää minua viimeisellä oljenkorrella. Kaiken lisäksi olen itse pahin, armottomin kepittäjä ja kyvytön antamaan itselleni anteeksi pienet lipsahdukset. Myöhästyin eräästä kokouksesta vajaan viisi minuuttia ja minulla on siitä asiasta fyysisesti paha olo, vaikka asialle on täysin inhimillinen selitys. Paras on hyvän pahin vihollinen.

Mitä ihmettä minä teen? Mitä ihmettä.

13 kommenttia:

Moira Love kirjoitti...

Nyt relaat. Sä tarttet selvästi puutarhanhoitoa! Se auttaa. Tuu tänne vappuna, mulla on se perjantai töitä, mutta ei haittaa. Äitikin harkitsi tulevansa! Pidetään pilleet!

Jenni kirjoitti...

Mulla on se perjantai JA lauantai töitä. Se siitä relaamisesta.

Moira Love kirjoitti...

No voihan pertsa. Jotain sun pitää kyllä kehitellä, ettet mee ihan piippuun. Etskukin odottaa täällä ^^

Kaura kirjoitti...

Palkatonta vapaata! Absoluutli! Se voi olla korvaamattoman arvokasta.

Anonyymi kirjoitti...

Voi sua. Olen anonyymi blogisi lukija, ja ajattelen sua usein. Toivottavasti löydät sen mitä etsit.

Anonyymi kirjoitti...

Tervetuloa kerhoon... Valmistuin samana vuonna kuin sinä ja vuosilomien suhteen samassa jamassa, vasta ensi vuonna "kokopitkä" 4 viikon loma. Edellisen kerran sellainen olikin yli 10 v. sitten, lukiolaisena... Jaksamista sinne!

Jenni kirjoitti...

Moi kaikki ja kiitos kannustuksesta. Yritän pitää pään kuulina ja pyrkiä erinomaisen sijaan tyydyttävään suoritukseen esim. töissä.

Onneksi tulee kesä!!! Tontilla riehuminen on myös erinomaista terapiaa.

Semppiä kaikille. Tiedän, etten ole ainoa väsynyt.

Kati Parppei kirjoitti...

Voih. Pagistaanin pitäisi totta vieköön järjestää se "Perfektionismi on perkeleestä"-kurssi.

Täydellisyydentavoittelija voi tosin huijata epäortodoksisesti itsensä huilaamaan selittämällä itselleen, että mitä stressaantuneempi ja väsyneempi on, sitä todennäköisemmin tekee virheitä. Virheet kun voivat kaltaisillemme itsensäruoskijoille olla tehokkaampi pelote kuin epämääräinen loppuun palamisen uhka.

Kuten sanottu, tämä hoitomuoto on kyllä kerettiläinen, eikä sitä voi suositella muuten kuin ääritilanteissa. Kun tosiasiassahan ne virheetkin pitäisi oppia hyväksymään iloisin ja valoisin mielin, kiitollisena näin suoduista mahdollisuuksista henkiseen kasvuun, tai jotain muuta yhtä sekavaa.

Jenni kirjoitti...

Kati: aah miten toimivalta kuulostava ratkaisu:D Huijaa perfektionisti lepäämään... Vau miten kieroa!

Anonyymi kirjoitti...

Minä voisin myös ilmoittautua Perfektionismi on perkeleestä-kurssille (tosin perfektionistille sen pitäisi olla vähintään PhD-tutkinto...). Ruoska, sähköpiiska ja muut itsemotivoinnin viehkeät välikappaleet kun ovat tulleet turhan tutuiksi.

Vaan siis olin sanomassa, parhain Jenni, että tässä tilanteessa tarvitaan itselääkintää. Siihen soveltuu pizza (tai vastaava kiinteä nautintoaine) sekä vapaavalintainen, mutta ehdottomasti tarpeeksi viileä nestemäinen ravinto. Nautitaan ylhäisessä yksinäisyydessä ja kruunataan päiväunilla tarpeeksi paksun peiton alla. Herätään siihen aikaan kun normaalisti käytäisiin nukkumaan ja sitten mietitään mikä se on se unirytmi, josta kaikki niin paljon puhuvat.
-Brandon-

Jenni kirjoitti...

Ihaneja hoito-ohjeita! Tunnen oloni heti paremmaksi, kun edes ajattelen itselääkintää pizzalla ja, tuota, kevytmaidolla. Vaiks.

Mutta kerro minulle, voiko tällaista kuuria aloittaa ominpäin vai pitäisikö paikalla olla hoitohenkilökuntaa?

Hyvärinen J. kirjoitti...

Paljon hyviä ideoita ovat vastaajat kirjoittaneet. Itse tulee joskus pohdittua samankaltaisia asioita, ja ajattelin hiukan sotkeutua mukaan.

Pidän parempana tehdä jonkin asian valmiiksi ennen uuden aloittamista Todennäköisesti asiat etenevät rinnakkaisprosessointina samaa vauhtia kuin eräajona, mutta monilla kesken olevilla asioilla on tapana aiheuttaa stressiä. Stressi, joka perustuu tunteeseen liian monista keskeneräisistä asioista, ei yleensä paranna työtehoa vaan päinvastoin.

Asioiden laittamista tärkeysjärjestykseen tarjotaan usein patenttilääkkeeksi. Luulen, että lähestulkoon jokainen pyrkii tekemään niin, mutta ei kuitenkaan tee, vaan jää pohtimaan oikeaa tärkeysjärjestystä. Kun siinä ei onnistu riittävän nopeasti, pyrkii palvelemaan samalla intensiteetillä jokaista tahoa, jolta asioita tulee tehtäväksi. On nimittäin niin, että jokainen ulkopuolelta tuleva asia tapaa olla asian esiin tuojalle ensisijaisen tärkeä, tai ainakin melkein. Jos tämän ottaa sillä vakavuudella kuin asian esiin tuoja toivoo, on pian tilanteessa, jossa on hukkunut paitsi asioiden itsensä myös niiden käsittelyjärjestyksen määrittelemättömyyden suohon.

Ei useinkaan ole mahdollisuutta asettaa ulkopuolelta tulevia vaatimuksia objektiiviseen tärkeysjärjestykseen. Keskeistä on vain määrittää tuo tärkeysjärjestys. Sen perusteet ovat luultavasti aina keskimäärin yhtä väärät tai oikeat, eli käytännössä keskitasoiset.

Itseään voi huijata eri tavoin uskomaan, että ei ole kovin kiire. Hankin jokin aika sitten työhuoneeseeni radion, jossa pidän viritettynä Ylen Ykköstä. Eihän radiota kuunnellessa voi olla kiire? Samaten pidän pöydän nurkalla lehtiä, joihin olisi mukavaa perehtyä ajan kanssa, mutta joihin tuskin ehdin perehtymään (ilman että perehtymättömyydestä olisi mainittavaa haittaa). Eihän silloin voi olla liian kiire, jos voi kuvitella uppoutuvansa työpöydän ääressä Mikro-PC:hen tai Economistiin? Arvelen, että jollakin kaunokirjallisemmalla tuotoksella olisi vielä tehokkaampi vaikutus, mutta se saattaisi jo herättää pahennusta paikalla käyvissä.

Yksi asiantuntemisen ja johtamisen kaltaiseen työhön liittyvä kikka on pitää työhuoneensa ovea auki aina, kun mahdollista. Työtovereille on tärkeää, että asiantuntija tai johtaja on läsnä. Kun ovi on auki, hän on läsnä. Silloin ei ole välttämätöntä tehdä asiaa mennäkseen itse käymään huoneessa.

Viimeinen ideani on kerettiläinen, tiedän. Avaan mielelläni työsähköpostin myös kotona. Siellä odottavat asiat ovat usein sellaisia, että ne saa hoidettua yhdellä vastauksella. Silloin ne ovat pois käsistä, ja taas joku asia on tullut valmiiksi. Tietoisuus omassa rauhassaan paisuvasta sähköpostilaatikosta on tietoisuutta keskeneräisyydestä, ja minua se häiritsee.

Jenni kirjoitti...

Juuso: luulen, että juuri tuo rinnakkaisten prosessien paljous on se stressin pääasiallinen lähde. Jos niitä kaikkia ajattelee kerralla, tuntuu, että henki lakkaa kulkemasta. Projektiluontoinen työ ei pitemmän päälle sopisi minulle -- toisaalta nykyisessäkin työssä on jatkuvasti jokin hanke menossa, niin kuin nyt nuo kirjastonjohtajien neuvottelupäivät.

Tuokin, mitä sanoit siitä, että asioiden tärkeysjärjestykseen laittamisen kyllä tiedostaa, mutta jää sitten vatvomaan sitä järjestystä, on totta. Joskus jokin yksinkertainen tehtävälista toimii kaikkein parhaiten. Ja sittenhän tietenkin tarvitaan tussi, jolla voi vetää kohdan yli, kun työ on suoritettu.

Yksi keskeinen stressitekijä on lyhytjännitteisyyteni. Vaikka minulla olisi lista, saatan silti puuhastella vähän kaikkien kohtien kanssa ja joutua sitten komentamaan itseni alkuperäisen tehtävän pariin.

Täytyypä soveltaa kesäkuusta alkaen tuota läsnäolojohtamista. Se kyllä edellyttää jonkinlaista työhuoneen perussiisteyttä -- ovi kun aukeaa lehtisaliin.