Pyry, pyrkse, pyrsä. Vaikka sitä kuinka lepyttelisi ja maanittelisi se paiskautuu joka suunnasta kohti kasvoja ja riepottaa koiraa. Koira taas näyttää lähinnä likaiselta kynnysmatolta, jolla on syyllistävä ilme. Se on varsinainen silkkiperse, eikä selviytyisi villissä luonnossa kuutta minuuttia. Joku aggressiivinen pikkunisäkäs, kuten lumikko, söisi sen. Se hautautuisi lumeen tai nääntyisi lätäkön äärelle, koska ei saattaisi astua kuraan.
Minä näytän läikikkäältä, kostealta ja väsyneeltä. Öisin herään ja henget istuvat vuoteeni ympärillä. Koirakaan ei voi vartioida unta. Uni on villi maa, jossa asuu isoja petoja. Öisin osaan rukoilla ja uskoa ja pelätä katastrofia. Päivät ovat kiirettä ja järkeä varten ja typeriä yksityiskohtia varten.
Jos kaikki kaatuu päälle, eikö silloin olekin kuin merenpohjan nilviäinen? Jos on riittävän pieni, ei oikein isoilla, päälle kaatuvilla asioilla ole oikeastaan väliä. Molekyyli ei juuri piittaa, vaikka sen niskaan tippuisi flyygeli. Molekyylillä ei ole niskaa tai sydäntä, joka voisi murtua tai sielua, joka voisi joutua kadotukseen.
Kun ajattelen itseäni maapallon pinnassa olevana vähemmän kuin mitättömänä hiukkasena ja maapalloa taas avaruuden mittakaavassa surkea homepintainen hiekanjyvänä, koen syvää rauhaa. Ajattelen ympärillä viuhuvaa ääretöntä avaruutta. Tyhjyyttä, mustia aukkoja ja antimateriaa. Ja hyräilen.
Katastrofeilla ei ole merkitystä, elleivät ne ole inhimillisessä mittakaavassa. Katastrofilla ja sen tuhoalueella on optimaalinen kokosuhde: katastrofin pitää olla murskaava, mutta ei käsittämätön. Mittakaavaltaan käsittämättömät katastrofit menevät vähän niin kuin ohi.
En tiedä, miksi minulla on toisinaan niin toivoton olo ja miksi taas toisinaan asiat tuntuvat mielekkäiltä. En tiedä, miksi jokin menee ohitseni ilman, että edes kunnolla rekisteröin sitä ja miksi jokin toinen asia, mittakaavaltaan vähäisempi, vyöryy ylitseni tai roikkuu mukanani kuin remora, mutta tuntuu remorassa roikkuvalta valaalta.
4 kommenttia:
Veti hiljaiseksi tai olen tässä lukenut pari todella vahvaa blogitekstiä ja tämän luettuani palasin maan pinnalle. :)
Mekin palelimme koirani kanssa ulkona, itse asiassa koira piti peitellä vilttiin kuivumaan, kun se oli niin surkean märkä ja värisi vilusta. Nyt keitän teetä ja käprähdän keittiöön lasteni kanssa ja unohdan korkealentoiset kasvatusmietteet ja muut, jotka jäivät mieleen kummittelemaan ja siitä myöskin kamala jälkimaku: liikaa vakavia mietteitä, apua liikaa ihmisiä, jotka ovat suunnattoman viisaita ja hyviä kirjoittajia jne. Tähän on hyvä päättää tämä päivä. Kiitos. ;)
Keittiöön käprähtäminen kuulostaa erittäin oikein hyvältä tavalta viettää ehtoota.
Tuo ajatus molekyyleistä oli rauhottava kuin annos diatsepaamia suonensisäisesti. Minusta tuntuu hyvältä ajatella itseni molekyylinä, jolla ei ole niskaa ja siten mikään ei voi kaatua niskaani.
Minusta tästä voi aivan loogisesti johtaa päätelmän, että pienet selviävät massiivisesta katastrofista todennäköisemmin. Vaikka en ole ollenkaan varma voiko tähän aikaan yöstä puhua vakavastiotettavasti loogisuudesta tai päätelmistä.
-Brandon-
Oma pienuus on kovin helpottavaa. Öiseen aikaan se voi olla se ratkaiseva, lohdullinen ajatus, johon tarrata.
Lähetä kommentti