sunnuntaina, tammikuuta 06, 2008

Tarvitsisin varmasti psykologia, jos minulla ei olisi lenkkareita.


Luulisi, että kävelystä on eniten hyötyä takapuolelle, jaloille ja luustolle. Mitä vielä. Kävely pitää pään kunnossa.

Kipeät ajatukset ovat vähän samanlaisia, kuin kipeät hampaat. Vaikka tietääkin, että lopulta se pitää vetää pois, joutuu ensin keräämään rohkeutta, tökkimään kipeää kohtaa kielenpäällä ja totuttelemaan siihen, että se sattuu. Yritän lenkillä ottaa loukkaantuneita ajatuksia varovasti esille. Ensin se ei onnistu, enkä aio todellakaan parkua julkisilla paikoilla tänäänkään. Jotain rajaa! Itsekseen höpöttely vielä menee, mutta...

Puolen tunnin reippaan kävelyn jälkeen - tuulta on varmasti seitsemän boforia, sillä siihen voi nojailla - ajatusta voi jo varovasti kosketaa, käännellä ja tunnustella. Tunnin kuluttua kipuun on jo niin turtunut, että yritän ensimmäistä kertaa keksiä positiivisen ratkaisun ongelmaan.

Vielä puoli tuntia, sitten jalat tuntuvat viimein väsyneitä ja olen tullut kelvolliseen tulokseen.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tämä on NIIN totta. Jatkakaamme harjoituksia.

Jenni kirjoitti...

Pään treenaamista:D

Touhis kirjoitti...

Mulle kävely on kiukkuterapiaa. Olisin tuhonnut oman avioliittoni jo konta monituista kertaa, jollei kiukuspäissään olisi aina ollut pakko lähteä lenkittämään koiraa. Lenkille lähtee raivosta puhiseva akka, kotio tulee lenseästi hymyyvä vaimoke ;)

(eikä nyt muistella sitä, että noin 98 % taloutemme riidoista koskee nimenomaan koiraa.)

Jenni kirjoitti...

Ha ha! Teilläkin?

Ja se kaksi prosenttia tunne-elämän ilmaisukeinojen kertakaikkista erilaisuutta...

Tästä lähtien kutsun kävelyä aina kiukkuterapiaksi.