sunnuntaina, heinäkuuta 08, 2007

Saarna, eli miten löydän liikkumisen mielekkyyden uudelleen

Olen päättänyt aloittaa hölkkäämisen uudelleen. Asumme nyt valtavan hienojen ulkoilumaastojen tuntumassa ja elämä on muuton ja työpaikan vaihdoksen jälkeen järjestyksessä. Ei ole mitään syytä olla hoitamatta kuntoaan: yksikään pahvilaatikko ei vaani nurkissa ja uudet lenkkikengät hohtavat naulakon alla valkoisina. Syyttävinä. Niistä oikein loistaa, ettei niillä ole roiskittu ravan ja mudan läpi, niillä ei ole lähdetty lenkille kelillä kuin kelillä. Nyt on aloitettava: paino tekee omituisia asioita, se sahailee muutaman kilon verran ja kertoo siitä, että kaikki ei ole balanssissa syömisen ja liikkumisen suhteen.

Olen itse asiassa miettinyt liikkumisen ja syömisen filosofiaa syvällisemminkin. Miksi into lopahtaa? Mistä syntyy liikuntatrauma? Miksi en syö oikein, vaikka osaan? Miksi annan minkään estää minua huolehtimasta itsestäni?

Olen tehnyt joitakin yksinkertaisia päätöksiä syömisen ja liikkumisen suhteen. Ensinnäkin olen päättänyt, että tällä kertaa en aseta itselleni tavoitteita matkan, tai ajan suhteen. Liian usein hyvät aikomukset kariutuvat siihen, että kunto tai tekniikka eivät riitä edes pienten matkojen hölkkäämiseen. Rytmi ei löydy ja koko touhu tuntuu inhottavalta ja raskaalta ja lopahtaa. Hölkkäämisen sijaan olen kylläkin kävellyt. Koira vie minut ulos joka päivä reippailemaan tunniksi, eikä se koskaan tympäise tai turhauta. Miksi muu liikunta ei ole yhtä yksinkertaista?

Ilman tavoitteita liikkuminen johtaa siihen, että etenen rauhallisesti. Minulla on mantroja: toistelen, liikunnan pituuden ja raskauden sijaan tavoitteena on vain liikkua. Toistelen myös, että hölkkäkunto syntyy vain sitkeällä harjoittelulla. Olen myös luopunut siitä, että aloitan hölkkäämisen kotiovelta ja jatkan niin kauan, kun se tuntuu mukavalta ja kotiudun kävellen. Nyt kävelen ensin puolisen tuntia. Sitten juoksen rautatiesillan puurappuja ylös ja alas tai steppaan rantapenkereen parahultaisen korkealla betonipenkereellä niin kauan, että hengästyn ja lihakset ovat kunnolla lämpimät ja sitten aloitan varovaisen juoksun, ihan hiljaa.

"Hyvä hölkkäkunto syntyy vai sitkällä harjoittelulla." Naps. Jo kahdesti on käynyt niin, että hölkkääminen on sekä vauhdin että mielentilan puolesta rauhallista, äärettömän tyydyttävää ja kestää ainakin vartin. En muuten tiedä tarkkaa aikaa, olen päättänyt olla vilkuilematta rannekelloa, koska tavoitteeni on, kuten sanottua, nauttia liikkumisesta ja omasta fysiikasta.

Huomaan, että paras olotila onkin miltei tyhjä ja tylsä: en katso minnekään, vaan juoksen osana maisemaa. Joudun ajattelemaan vain silloin, kun muutan rytmiä - yleensä hitaammaksi, jotta voisin nauttia hölkkäämisestä mahdollisimman kauan - tai joudun ottamaan koiran kiinni. Hengitysrytmi ja vauhti ovat parhaat silloin, kun niitä ei tarvitse ajatella ollenkaan. Henki ja askeleet ovat osa kulkemista ja kulkeminen on liikettä.

Minusta on älytöntä aloittaa liikunta ja asettaa itselleen lukujärjestys. Liikkuminen on nautinnollista ja anarkistista: jos ihminen nauttii metsässä pyrähtelystä tai oudoista riiteistä tyhjällä uimarannalla nousevan kuun kunniaksi, hänen pitäisi hoitaa ruumistaan ja sieluaan juuri siten. Liikunta on parhaimmillaan kuin rakastelu, hyvin vapautunutta, iloista, eikä sen soisi loppuvan. Sellaisena liikunta on myös säännöllistä ja antaa kaikkein eniten. Se purkaa stressiä, antaa ajatuksille väljyyttä, antaa kyytiä ylimääräisille kiloille ja voimistaa.

Saan nauttia liikunnasta, se on minua varten, eikä toisin päin.

Syömisen suhteen juttu on ehkä vieläkin yksinkertaisempi. Syön vain silloin, kun minulla on nälkä. Ja juon paljon vissyä, vettä ja teetä. Ruokavalioni on muutenkin hirveän kasvisvoittoista. Leipä on ruista, maito rasvatonta, liha on kalaa tai kanaa ja rasva juoksevaa. Herkkujen suhteen olen päättänyt järjestää ruokaorgasmeja lähinnä viikonloppuisin: ihminen tarvitsee karkkipäiviä, punaviiniä ja rakkaudella haudutettua bolognesea.

Tällä hetkellä oloni on niin mielettömän loistava, että tekisi mieli saarnata kaikille elämän yksinkertiaisa terveysniksejä. Ai niin, nämä ovat viimeiset, radiosta kuulemani niksit: ravintoterapeutti kehotti ajattelemaan, miten jokin vaikuttaa kymmenen minuutin, kymmenen kuukauden ja kymmenen vuoden päästä. Tästä näkökulmasta jokainen kävelty askel, noustu rappunen ja juomatta jätetty kaljatuoppi vie hyvinvointia varmasti ja helposti eteenpäin. Toinen tärkeä asia on nousta aamulla, lipua peilin eteen ja sanoa itselleen, että on jumalaisen kaunis ja rakastettava, vaikka tukka olisikin litissä ja tyynynkuva naamassa.

2 kommenttia:

Kirvesti kirjoitti...

Joskus pari viikkoa sitten juoksin ekan kerran yli vuoteen. Se oli yksi kohta Kesä 2007 -suunnitelmassani, että aloitan kuntoilun.

Mutta kaikki nuo suunnitelmat ovat inhoja. Niitä on kiva tehdä. Kun suunnittelee mitä tekee, saa siitä jo hyvän olon, melkein kuin olisi tehnyt jo. Mutta ei. Ne pitää tehdä tehdyiksi. Se on tuskallista.

Siksi silppusinkin vähän aikaa sitten koko Kesä 2007 -suunnitelmani, uudenvuodenlupaukseni tälle vuodelle, sekä koko Nämä Asiat pitää Tehdä -listan. Viimeksi mainittu oli paisunut valtavan suureksi jopa pienellä käsialalla kirjoitettuna. Vapautin itseni.

Jenni kirjoitti...

Listoilla on tapana kasvaa valtavaksi ja lopuksi ahmaista laatijansa. Jos asettaisi vaikkapa kolme tai kaksi tavoitetta, niiden saavuttaminen olisi ehkä mahdollista, mutta jos to do -listassa on viisikymmentä kohtaa, se alkaa enemmän lannistaa kuin kannustaa.

Hyvä, että vapautit itsesi.