En anna tumman taivaan pelotella, lähden lenkille. Järvi on sanoinkuvaamattoman kaunis, monikasvoinen, järven takana olevat vanhat punatiilirakennukset hehkuvat, metsä hohtaa vihreänä ja kaikki kontrastit ovat aivan liikaa. Tällä reitillä on paljon ulkoilijoita, mutta jotenkin tunnen, että tämän maiseman kokemus on minun.
Sitten taivas aukeaa, vesi syöksyy pilvistä hopeisina, kiihtyvinä nuolina. Kun ehdin rautatiesillan alle olen läpimärkä, anorakki on tumma, koiran karva piikeillä.
Sillan alla on myös muita pitämässä sadetta. Ja muiden muassa neljä styroxlaatikollista englantilaisia ankeriaita odottamassa siirtoistutusta Vanajaveteen.
Sade loppuu sillä tavalla, kuin rankat kuurot loppuvat ja minua palelee. Maisema on pesty, ja vaikka kuka katsoisi sitä ja liikkuisis siinä ja omistaisi maan, minä omistan sen tunteen, kun kaikki on pakahduttavan, uhkaavan kaunista ja haurasta, enkä voi jakaa sitä kenenkään kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti