Lukupiiri

Kata listasi lukemattomia klassikoitaan, joten täytyyhän minunkin levittää häpeäni kaikkien hämmästeltäväksi.

Alla on muutamia teoksia, joita olen yrittänyt sinnikkäästi, mutta toistaiseksi tuloksettomasti lukea. Ihan kaikkea ei voi blogissakaan kertoa, joten jätin listan lyhyeksi. Tällaiset meemit ovat muutenkin luonteelleni vieraita: minusta omalla tietämättömyydellä revitteleminen on kauheaa itsekidutusta. Mutta ehkä tämä kasvattaa.

1. Doris Lessing: Kultainen muistikirja. Uskomaton järkäle sosialismia, sosiologiaa ja ihmissuhdekuvioita, joiden tarkoitus on saada ihminen kirkumaan epätoivosta. Alussa kuvailtu mansikoiden ja paksun kerman syöminen saa minut jostain syystä aina uskomaan, että tällä kertaa selviydyn. Tällä kertaa olen riittävän kypsä Kultaiselle muistikirjalle! Tällä kertaa olen kasvanut tavoittamaan Lessingin sanoman! Enkä ole luopunut täysin toivosta vieläkään.

2. Cervantes: Don Quijote. Minusta on oikeastaan ällistyttävää, miksi en ole jo selvitynyt Don Quijotesta. Kirjassa ei ole sinänsä mitään vikaa (Mikä röyhkeys! Nyt puhutaan klassikosta, tyttönen!), teos on juoneva ja hauska ja Don Quijote on niin herkullisen pöllö, itsepintaisesti ihanteisiinsa takertuva, hurmaava sekopää. Kirja on vain ollut minulla niin käsittämättömän pitkään "vaiheessa". Mutta olenko luovuttanut? En!

Seuraavia häpeän eniten. Olen häpeästä ihan kumarassa. Enkä ansaitse kutsua itseäni kirjastonhoitajaksi:

3. Shakespeare. Aloitan kootut näytelmät aina rehvakkaasti, näen itseni tutkimassa Myrskyä bussissa ja kahvilassa, valaistuneena ja kirjallisuustieteellisenä, mutta puudun aina alkuunsa. Tiedän, että nauttisin juonesta ja kielestä, mutta en kykene lukemaan näytelmiä! En vain pysty! Tiedän jo ratkaisunkin: se on Shakespeare-lukupiiri. Ensin joku hieman alustaisi, ja sitten näytelmä luettaisiin ääneen. Lopuksi seuraisi vapaata keskustelua, haudutettua teetä ja kurkkuvoileipiä. Lukupiirin lukukausi huipentuisi tietenkin siihen, että lukupiiriläiset tekisivät teatteriretken katsomaan jotakin Shakespearen näytelmää. Ja samalla tapaa voisi tutustua antiikin kirjallisuuteen. Senkin lukeminen yksin vaatii vähintään psykoaktiivisten sienien nauttimista.

Lukupiiriin, anyone? Ja voisiko se toimia verkossa?

Huono klassikko on paradoksi. Teoksessa täytyy tietenkin olla jotain, jotta siitä tulisi lukeneisuuden mittari. En ole antanut kokonaan periksi yhdenkään klassikon kanssa, olen aina tullut siihen tulokseen, että aika ja mielentila eivät ole olleet oikeat. En ole halunnut tarpeeksi lukea. Runsaasta mielikuvaharjoittelusta on kylläkin ollut apua. Sen avulla minusta on tullut henkilö, joka on selviytynyt Anna Kareninasta.