Terveisiä täältä pallolta

Päivän urheilusuoritus oli ison jumppapallon täyttäminen tehtävään täysin sopimattomalla jutulla, jota pakkauksessa rehvakkaasti "pumpuksi" kutsuttiin. Suulakkeesta hävisi jengat puolessa välissä projektia, pumppu lakkasi pumppaamasta juuri ennen, kuin pallo tuli kunnolla täyteen. Istuskelen nyt hieman lötköllä king size jumppapallollani ja etsin uusia liikkeitä netistä (voi miksi tämän on kuulostettava niin perverssiltä). Esimerkiksi Sisselillä näyttäisi olevan kaikenlaista OnLine, vaikka toistaiseksi harjoitukset ovat menneet leikkimiseksi. Lisäksi Ukkosesta on hauskaa leikkiä halkaisijaltaan 75-senttisen pallon "piilotusta". Hetki sitten pallo vaani sängyssä peiton alla. Meinasin saada sydärin.

Viikonloppu on ollut muutenkin vähän hysteerinen. Keskustelumme Ukkosen kanssa ovat liikkuneet niinkin korkealla tasolla, kuin: "Kumman kaa heittäisit kielarin, Brad Pittin vai Johnny Deppin, jos ois pakko?" Jääkön salaisuudeksi, mitä Ukkonen vastasi. Ainoa synkkä hetki oli heti elokuvan "Intohimot jalavien alla" -jälkeen ja se johtui elokuvasta. ***Seuraa juonispoileri*** Minä en halua katsoa elokuvia, jossa kaikki menee tasaisesti pahemmaksi ja lopussa tapetaan vauva, hyvänen aika. Elokuvan henkilöiden keskeinen vaikutin on ahneus. Yhteisö on pieni, syrjäinen ja sisäsiittoinen ja kaikki henkilöt vaikuttavat jokseenkin riivatuilta. Sitäpaitsi Sophia Lorenin uuma on ällistyttävä. Ihmettelen, jos rouvan alimmat kylkiluut ovat paikallaan. Minusta tällaisiin elokuviin voitaisiin liittää jonkinlainen varoitusteksti: liiallisella katselulla voi olla masentavia vaikutuksia. *** Masentavien elokuvien lisäksi tänä viikonloppuna vältellään myös muuta vakavuutta ja järkevyyttä. Siivousta on esimerkiksi lykätty maanantaihin.


Tein perjantaina töitä koko viikon edestä. Tein lehtipuffia ja suunnittelin kirjanmerkkiä, raahasin työhuoneen kalusteita uuteen järjestykseen, tilasin sähkömiehen ja tein pikagallupin uusien yleisöpäätteiden sijoittelusta. Meidän kirjastossa on valtavan rento työilmapiiri, mitä pidän suorastaan ihmeenä, kun ajattelen, miten tiukilla me olemme. Henkilöstö on alimitoitettu, ja silti jaksamme intoutua suunnittelemaan tulevaisuutta, puhua kirjoista ja nauraa. Kunnon nauru tekee koko päivästä erilaisen. Syke nousee ja tulosta syntyy ja jopa kunnanjäärien touhuja katsoo sallivammin, vaaleanpunertavien lasien läpi. Luulen myös asiakkaiden aistivan, että kirjaston henkilökunnalla on kivaa. Toivottavasti en kuulosta kamalan sarasvuomaiselta, kun sanon, että meistä on todella tullut hyvä tiimi.

Miksi muuten puhutaan tiimistä, eikä heimosta tai laumasta? Emme me ole urheilijoita, joiden toiminta tähtää yksittäisen suorituksen täydelliseen onnistumiseen.