keskiviikkona, marraskuuta 29, 2006

Arvattavissa


Mikä siinä on, että joku kirja olisi aivan hyvä, jos siitä olisi siivottu kaikkein tylsimmät sananparret ja jos se ikäänkuin pääsisi vauhtiin ennen puolta väliä. Charmian Husseyn nuortenkirjalla Salaisuuksien laakso (Gummerus 2005) on kaikki mahkut kehittyä vaikka minkälaiseksi seikkailufantasiaksi. Olen kuitenkin jo sivulla 171 ja kirja junnuttaa. Kaikenlaista jännää tapahtuu, mutta jotenkin puolivillaisesti. Orpo tyyppi kuulee olevansa Cornwallilaisen kartanon perijä. Edesmennyt isosetä on ollut kyläläisten pelkäämä erakko. Kartano on upean, villiintyneen puutarhan ympäröimä. Joku otus sekoittaa tavaroita ja tarkkailee päähenkilöä. Ja... MITÄ? Töks töks töks, lause lause lause. "Stephen on haljeta onnesta" ja "Voi pojat! Kylläpä hänellä olikin nälkä!"

AARGH. Jos joku kirjan henkilöistä sanoo kohta "juku", lopetan lukemisen siihen ja etsin käsiini jonkin raa'an dekkarin.

Päähenkilön ikää ei kerrota, finneisetä päätellen tyyppi on murrosiässä. Tässä vaiheessa voi arvata ainakin seuraavat juonenkäänteen:
-Isosetä on väärinymmärretty luonnontutkija-nero.
-Talossa asuu joko Amazonin intiaani tai jokin iso apina, joka sekoittelee tavaroita. On myös mahdollista, että joko isosetä tai joku sukulainen on elossa ja piileskelee kartanossa "paljastaakseen Stephenille suvun salaisuuden".
-On myös ilmeistä, että isosetä on tuonnut kartanon puutarhaan eksoottisia lajeja matkoiltaan Amazonille. On odotettavissa, että lajien on luultu jo kuolevan sukupuuttoon, ja on sensaatio, kun selviää, että niitä on Cornwallilaisen talon puutarhassa.
-Kartanon puutarha suojellaan ja siitä tulee tutkimuskeskus.

Jos yli puolet väitteistä menee mönkään, olen valmis pyörtämään puheeni ja pahoittelemaan inhaa kirjastontädin ylimielisyyttäni julkisesti aasinhattu päässä.

Puolivillaisuutta!

Ensinnäkin köyhä orpopoika ei reippaasti, iloisesti ja muitta mutkitta sopeudu kartanonomistajan elämäntilanteeseen. Toisekseen tunteiden kuvaamisen pitäisi nuortenkirjoissakin olla autenttista: tässä se ei vain ole uskottavaa. Eikä Stephen ole autenttinen nuori henkilöhahmo. Jos autenttista nuorta henkilöhahmoa sanotaan "innokkaaksi nuoreksi eläintutkijan aluksi" hän kuolee myötähäpeästä ja ainakin toivoo, ettei kukaan omanikäinen kuule luonnehdintaa. No sehän se onkin, mikä minua on lukiessani häirinnyt: kertoja on liian kyllitätimäinen päästäkseen murrosikäisen jätkän nahkoihin.

Lisäksi on epäuskottavaa, että jos henkilö on todella kiinnostunut elämistä ja kuulee kartanon puutarhassa jonkin eksoottisen olennon äänekkäitä ja omituisia kutsuhuutoja, hän kohauttaa olkiaan sen sijaan, että rakentaisi puuhun piilomajan ja yrittäisi väijyttää kiikarin ja kameran kanssa äänten aiheuttajan. Niin toimii normaali ja terve nuorukainen.

Pah. Tässä menee jotenkin hyvä kirja ihan hukkaan. Täytyy jatkaa lukemista ja toivoa, että Charmainilla on jokin ylläri takataskussaan. Muuten joudun siirtämään kirjan ei-vinkattavien plääh-listalle.

3 kommenttia:

antitäti kirjoitti...

Mulla taitaa olla tämä lukuvinkeissäni, muistelen. Ei ihan puolet mene väärin, mutta vähän kuitenkin. Valitettavan vähän :).

Nössö, mutta mä pääsin fiilistelemään sellaisessa 1900-lukulaisessa hengessä. Öööööö... Syödään kuin Viisikossa, hikoillaan kuin Tarzanissa, jännitetään kuin Stinessä ja suojellaan luontoa kuin Siepossa.

:D

Anonyymi kirjoitti...

Siis Viisikko! Se on sentään Viisikko! Äitini tartutti ko. innostuksen minuun ja isäni irvailee meille ("Viisikko tukehtuu luolaan" jne.). Myönnetään, Pauli vetosi minuun.

Mutta siitä paljonpuhutusta ruokakulttuurista huolimatta Viisikko on paras mitä kasvavalle ihmiselle voi tarjota Lindgrenien jälkeen. Tiedetään, olen jäänyt kivikaudelle.
-Brandon-

Jenni kirjoitti...

Viisikko on pyhä. Ja keneen Pauli ei vedonnut? KENEEN? (Mulkoilee psykoosissa ympärilleen kirjaston tiskin takana).

Antitäti: kuten sanoin, ei se huono ollut. Ja kai siitä vinkin saa, mutta kuvauksesi on kyllä osuva.