keskiviikkona, lokakuuta 25, 2006

Armottomia luonnonvoimia vastaan

Ennen ihmiset kerääntyivät hämmästelemään sähkövaloa. Nykyisin kokoonnutaan yhteen jos valo sammuu. Toissapäivänä oli sähkökatko: hiivimme kirjaston pimettyä saliin ihmettelemään hämärää ja odottamaan kärsimättömänä, milloin voimme palata luonnolliseen lämmitettyyn ja valaistuun olotilaan. Niin, sellaiseen, johon olennaisesti liittyy toimiva nettiyhteys.

Viimeksi mainittu ei palannut sähkön myötä asiakaskoneille: vekottimet ovat olleet meillä kokonaisen kuukauden ja asiakkaat kiukuttelevat elleivät ne toimi, vaikka tulivat ennen mainiosti toimeen yhdellä vajaakuntoisella ja hitaalla koneella. Mokomat. Kun minä olin nuori (ja niin edelleen).

Oletteko muuten huomanneet, että riippumatta vuosikymmenestä, jona ihminen on ollut nuori, lapsuuteen liittyy aina kamppailu alkeellisilla välineillä armottomia luonnonvoimia ja petoeläimiä vastaan? Koulumatkojen hiihtäminen ja sudet kuulostavat vain vaikuttavammalta kuin DOS-pohjaiset ohjelmat ja puhelinvastaajat vaikka asiat sinänsä olisivatkin kiukuttaneet yhtä paljon. Kerääntyvätkö lapsenlapseni helmoihini kuuntelemaan jännittäviä kertomuksia siitä, kuinka mummu voitti byrokratian vai onko minun kuitenkin hankittava piilukko, suomenkarjaa ja kaskitila?

Heiveröisestä ATK-osaamisestani kertoo se, että olen tuntenut valtavaa pätemisen riemua siitä, että tiesin mikä kytkin on sekaisin ja aiheuttaa sen, etteivät asiakaskoneet pääse nettiin. Se kytkin, jossa palaa iso, punainen, huutomerkin muotoinen alert-valo.

IT-guru.

7 kommenttia:

Marinadi kirjoitti...

Meillä oli töissä maanantaina puolen tunnin sähköttämyys, kun orava oli ponkaissut muuntajaan ja kärventynyt sinne. Aika avutonta tuntui olevan, kun ei valot palaneet ja tietokoneet sammahtivat. Läppärissä sentään virtaa riittä kirjoittelemiseen.

Ja tuttua tuo alkeelliset välineet lapsuudessa -teema. Johan sitä on siinäkin kertomista, ettei ollut mitään kännykkää tai vastaavaa, jolla olisi voitu jäljittää ja ilmoitella, jos koulumatka kesti yllättävän pitkään.

Jenni kirjoitti...

Sitten niistä vehkeistä tulee niin tärkeitä. MIKSET VASTANNUT TEKSTARIIN? Tuntuu, että muuttuu heti hysteeriseksi, jos ei saa jotakuta kiinni (nyt se on kuollut, hiihtomatkalla on sudet sen syöneet).

Voi meitä.

Pulla kirjoitti...

Joo, ja miten tosiaan business controllerit ja key account managerit kertovat vanhemmiten sankartarinoita urotöistään, kun edes nykyään kukaan ei ymmärrä, mitä ne tekee. Toista, aivan toista, oli lapsena kuunnella sokeritehtaan uuttotorninhoitajan ja koulun keittäjän tarinoita. Uskon, että kirjastonhoitajuus on kumminkin kaikkina aikoina rautaa hyvän päälle ymmärtäville lapsille:)

jospa kirjoitti...

Ai se kuoli se orava? Mietin eilen hesaria lukeissani ettei se mahtanut hengissä selvitä, mutta jäi ärsyttämään kun sitä ei kerrottu!

Minä muuten voin kertoa lapsenlapsilleni, kuinka vuonna -87 kävelin parin viikon ajan 35-38 asteen pakkasella kouluun pari kilometriä niin, että vuoroaamuin siskolla ja minulla oli koko pää kääritty umpeen huiveilla, ja toinen aina talutti... vuoroaamuin oli sitten pakko olla naama paljaana ja metallisankaiset silmälasit päähän kiinni jäätyneenä. Susi ei tosin syönyt meistä kumpaakaan (koska ei tarjennut tulla vaanimaan?).

Anonyymi kirjoitti...

niin... mikäköhän juttu tulee meillä vastaamaan tuota ah, niin legendaarista "kesät, talvet hiihdettiin monta kilometriä kouluun..."-jorinaa? dos-sovellukset? lankapuhelimet? analoginen tv? aika ennen googlea? tai puhuvia navigaattoreita?

ennen pelättiin itänaapuria, nyt al-qaidaa. ennen oli kieltolaki, nyt lex karpela.
-strangelove-

Louhi kirjoitti...

Ihmiset ihmettelevät, miksen vastaa sähköposteihin välittömästi. Ja jotkut epäilevät minun loukkaantuneen jostakin. Sitten tulee pahoittelevia viestejä.

Ja minä olen sillä aikaa viettänyt elämää netin ulkopuolella. Ihan viattoman tietämättömänä.

Mikä ihmeen kiire ihmisillä oikein on? Jos oikeasti olisi kiire, voisi vaikka soittaa. Känny sentään kulkee taskussa, tietsikka ei, pöytämallinen. ;)

Jenni kirjoitti...

Käytetäänkö me tekniikkaa vai käyttääkö tekniikka meitä? Siinähän se perusongelma on: uusille vehkeille luodaan tarpeita, kunnes niistä tulee korvaamattomia. Dystopioissa käsitellään aika usein maailmaan ydinkatastrofin jälkeen. Sellaista, jossa liikutaan jalkaisin ja syödään, mitä eteen tulee (tai pois päin vipeltää...)