Paniikista

Ajatella, että voin uskotella itselleni olevani valmis lähtemään katastrofialueelle, mutta kun minun pitäisi autoilla yksin Turkuun, alkaa arka paniikki heräillä. Ha ha. Heräsin muuten paniikissa, hyppäsin sängystä ja kaahasin kellon ääreen. Minulla oli sovittu kokous, jonka ohi miltei nukuin. Heräsin epämiellyttävästi täysin varmana siitä, että olen jo myöhässä.

Mitä asioita ihminen pelkää? Niitä, mitkä ovat mahdollisia. En ole nähnyt ladattua konekivääriä (aseita kyllä), en tiedä, miltä raketit ja ohjukset kuulostavat. Sota on ollut aina kaukana, ja nyt, kun minulla ei ole televisiota, sen on vielä kauempana. Pelkään autoilua, koska eräs läheinen on vammautunut pysyvästi kolarissa. Samassa kolarissa kuoli yksi ihminen. Voisin mennä yksin Turkuun vaikka polkupyörällä, mutta polkupyörällä on hankalaa kuljettaa kirjahyllyä - olen ostanut hyllyn ja luvannut hakea sen perjantaina klo 17 jälkeen.

Paradoksaalista on, että pidän autoilusta. Erityisen paljon pidän sellaisista saastuttavista, valtavista jenkkifarmareista, joissa on automaattivaihteet. Kaupungissa autoilu on mukavaa, koska siellä on paljon tilanteita. Ja juuri isot autot ja kaupunkiautoilu herättää minussa eniten ahdistusta ja pelkoa. Olen lykännyt autokoulun kakkosvaihetta, mutta pian se on pakko suorittaa.

Pelkään myös yksinjäämistä, epäonnistumista ja sitä, että kukaan ei koskaan halua julkaista yhtään runoani. Olen alkanut inhota yksinoloa. Suhtaudun runoihini ylikriittisesti. Olen kuin Mankellin Nimeltään Tea-Bag -romaanin runoilija Humlin, joka tosin on menestynyt runoilija, mutta pelkää jatkuvasti, että joku hänen läheisistään julkaisee kirjan ja menestyy paremmin kuin hän.

Humlin on naurettava hahmo. En kuitenkaan pelkää olla naurettava.