Katastrofien savua

Seison parvekkeella. Vedän katastrofien savua henkeen, kahvi on kuumaa, ympärillä on oma parveke. Uhan tunne on enemmän kuin epämääräinen.

Samassa talossa asuva tuttava tuli eilen Israelista. Hän työskenteli majatalossa: turistit olivat lähteneet, tilalla on Pohjoisesta tulleita pakolaisia. Tuttava käy ylikierroksilla, puhuu paljon ja nopeasti, harppoo, ripustaa pyykkiä. Lopulta hän rauhoittuu sohvalle. Hiljaisuus tuntuu kuulemmaa oudolta: täällä eivät rätise konekiväärit, viuhu hävittäjät. Tällä korkeintaan tuoksuu vienosti muiden maiden tulipalot. Päivän uutinen koskee tissikuningattarena paluuta. Juomme paljon israelilaista valkoviiniä, ehkä liikaakin, mutta tuleva viikko on vapaa.

Suomi on lintukoto, mutta millainen lintukoto? Joskus tuntuu, että tämä paikka on lihavaksi pöhöttyneen, mykän petolinnun pesä. Sellaisen vihaisen otuksen, joka istuu kultamunan päällä ja nokkii niitä, jotka yrittävät kiivetä pesään. Kaikkein tärkeintä on raha. Niin kuin aina, mutta nyt varakkuutta ja sen tavoittelua ei enää hävetä. Ihmiset tuottavat ja maksavat, jokaisen arvo ja kustannukset pystytään luultavasti laskemaan sentilleen. Rajoja ei voida sulkea, maailman pyörimisliikettä ei voida kääntää. Tänne tulee ihmisiä, jotka eivät halua integroitua. Jotkut tulevat vapaaehtoisesti, jotkut tulevat pakosta.

Ehkä pitäisi lähteä. Pitäisi kokeilla, osaako auttaa. Pitäisi pakata pieni rinkka. Pelkään kuitenkin, että olen enemmän tiellä, kuin hyödyksi. Ajatus siitä, että on mahdollista hypätä koneeseen ja päätyä jonnekin Jerusalemin esikaupunkiin on oudon houkuttava. Kuvittelen, millaista olisi soittaa esimiehelle ja sanoa, että lähden nyt kuukaudeksi avustustöihin Israeliin.

* * *

Jos katsoit joskus Fame-sarjaa, älä ikinä avaa sarjan pohjalta kirjoitettuja kirjoja. Huonommin kirjoitettuun soopaan en ole vielä kuunaan törmännyt.