Aloitin uuden päiväkirjan. Se on kellertävää ruutupaperia ja siinä on mustat vahakannet. Huomaan, että blogin myötä kirjoittaminen on muuttunut: kirjoittaminen ei ole pelkkää lukioikäisen kiihkeän tekotaiteellista tajunnanvirrassa kahlaamista. Yritän dokumentoida ja kirjoitan kokonaisia lauseita. Kirjoitan myös itselleni, en kohdista sanojani "sinulle", joka poikkeuksetta on ollut joku romanttisten pyrkimysten kohde.
[Tervehdin Teitä, romanttisten pyrkimysteni kohteet! Teitä on ollut enemmän kuin yksi. Joidenkin kanssa olen ollut vakavissani sellaisella Runotyttömäisellä tavalla. Sydämeni on ollut yhtä huonosti hoidettua haavaa, jota olen teksteilläni vuoroin sitonut, vuoroin repinyt auki uudelleen! Muistelen välillä Teitä. Toisia haalealla, mutta selvästi havaittavalla lämmöllä, toisia vanhat vammat tykyttäen. Olen oppinut paljon itsestäni, vähemmän Miehistä. Kaikkein eniten kirjoittamisesta. Elämä on kirjoittamisen sivutuote.]
Osaan myös muuntaa kirjoittamista eri viestimiin. Verkkopäiväkirja on selvästi julkinen, vaikka yksityisessä päiväkirjassa olevat asiat eivät nekään ole mitään sydämen synkkiä salaisuuksia. Ja runot muhivat ovat omassa tiedostossaan: aikaisemmin päiväkirjat olivat yhtä oksennettua suklaata ja elämäntuskaa, kaunokirjalliset pyrkimykset samassa liemessä puoliksi sulaneiden makaronien ja arkisten tapahtumien kanssa. Runojen kirjoittaminen on muuttunut, kun niitä ei tarvitse onkia, houkutella viehein muun ryönän joukosta. Niistä on selvästi tullut rakenteellisempia.
Yhtä asiaa kiitän. Sitä, etten ole kustantajia sytykkeilläni kiusannut. Vasta nyt minusta tuntuu siltä, että pystyn muotoilemaan sanottavani auttavasti. Olen kuin sudenkorento, joka menee taaksepäin. Olen tiputtanut teinisiivet, maannut kotelossa. Nyt näen millainen toukka ja hirviö minusta on tullut. Kävelen kasvin vartta syvyyteen ja alan saalistaa.
Kuva haavittu osoitteesta: http://www.inuitimages.com/masterworks/woman_fishing.html.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti