maanantaina, heinäkuuta 31, 2006

Perintötekstiileistä, mansikkakiisselistä ja kirjoittamisen vaatimasta tylsyydestä

Asettelen tauluja seinille ja teen tarpeettomia reikiä vuokra-asunnon seiniin. Saan kerettiläisen ajatuksen perintöryijyn myymisestä ja yritän tukahduttaa ajatuksen. Voisiko sen lahjoittaa jollekin siskoista, jolloin se ikäänkuin pysyisi suvussa? Avaavatko he oven, jos näkevät, että minulla on valtava, pitkänomainen lahjapaketti mukanani? Ryijy on kylläkin kaunis, värit ovat hauskat ja lämpimät, kuvio selkeä ja iloinen. Toisaalta se muodostaisi useiden pölisevien villaneliöiden entiteetin kotiimme. Isä yritti lahjoittaa minulle lapsuuden rahkamaton: sellaisen valtavan kellanruskean alueen, joka painaa kuin synti. Osasin sanoa "ei." Haluan tekstiilejä, joiden liikutteluun ei tarvita useita voimakkaita mieshenkilöitä. Toisaalta...

* * *

Radiossa haastatellaan nurmolaista traktorinystävää. Hän kertoo parhaista traktorimuistoistaan: siitä, kuinka kotitaloon tuli ensimmäinen traktori, kun mies oli 16-vuotias. Moottorin kuumetessa sen maali alkoi tuoksua jännittävälle ja sitä kylänmiehissä nuuhkittiin. Traktoristi kertoo, että traktorinmoottorin hurmaava ääni ja pakokaasun sopiva aromi on kuin saisi vadillisen mansikkakiisseliä. Suomalaiset miehet ovat ilahduttavan herkkiä ja luovia. He eivät vain puhu ja pussaa, suorastaan runoilevat ja suutelevat. En suostu väistymään kannastani, vaikka minua uhattaisiin kartulla ja pulikalla.

* * *

Tulin töihin tekemään omia kirjoittamistöitä ja ne sujuvat odottamattoman hyvin: kurinalaisessa ja virikkeettömässä ympäristössä pää kipinöi. Epäilen, että työhuoneestamme on tulossa kirjoittamiseen liian kaunis ja viihtyisä. Siellä voi olla onnellinen, mutta voikohan siellä kirjoittaa?

Ei kommentteja: