tiistaina, elokuuta 01, 2006

Elämä, parveke ja kirjallisuus

Elämä

Istun päivän punaviinimarjapuskassa ja poimin. Jossakin vaiheessa tulen ajatelleeksi, etten erityisesti pidä punaviinimarjamehusta. Siitä tulee yrjöttävä olo. Emmin. Sitten ajattelen, että mies kuitenkin pitää siitä ja jatkan urheasti poimimista. Poimin kaikki. Poimin jokaisen. Poimin poimin poimin. Ajattelen miestä, joka hakee kylmiöstä punaviinimarjamehupullon ja hymyilee ja se antaa minulle voimaa. Aurinko on hellä, UV-säteily kohtuullista. Pomimisen zen on siinä, että yhdessä marjassa on kaikki marjat. Sanko on jo täysi, vain minun kärsimättömyyteni saa sen näyttämään vajaalta. Sanko on vajaa, koska minä olen vajaa. Tässä on vain minä ja viinimarjat.

Parveke


Olen nauttinut parvekkeesta enemmän, kuin olen kuvitellut mahdolliseksikaan. Olen oleskellut siellä, olen kytännyt sieltä käsin ympäristön elämää. Olen rakentanut sinne hyllyn puretun talomme tiilistä ja laudoista... Niin. Talo on nyt purettu ja siinä, missä oli koti, on nyt tiilikasa, vähän purua, jokunen lauta.

Yritän tunnustella, josko jossakin, rintalastan takana olisi surua, nostalgiaa, tilkkanen pimeyttä. En löydä itsestäni haikeutta. Loput isot puut tullaan kaatamaan pian: piha on aurinkoinen, avara. Ennen olisin tyrmistynyt, jos joku olisi väittänyt, että tulen tervehtimään metsuria riemulla! Nyt hurraan, kun koivut lähtevät. Niistä ei ole näkösuojaksi, sen sijaan ne varjostavat, tekevät pihasta hämärän, viileän hyttysansan. Ne imevät maasta kaiken puhdin: niiden alla ei kasva mitään ja maa on ohutta, tomua. Syksyllä ne varistavat kuutiotolkulla lehtiä. Jos niitä ei haravoi, ne muodostavat maahan ruskean, niljakkaan maton. Kesällä sama matto on mureneva, pölisevä. Suunnittelen pihaan syreenejä, omenoita, siperianhernettä, kirsikkaa. Kaikkea hieman ihmistäsuurempaa ja kukkivaa. Koivu on mainio puu, metsässä. Pienessä pihassa se on riesa.

Kirjallisuus

Luen junassa Henning Mankellin Kennedyn aivoja. Välillä minun on laskettava kirja käsistäni ja hengitettävä tekstiä. Mankell luottaa lukijaan. Hän ei kirjoita: "Mies karjaisi tuskasta", hän kirjoittaa: "Mies karjaisi" ja se riittää, viitekehyksestä käy kyllä ilmi, miksi mies reagoi noin. Ja heti minusta tuntuu siltä, että kirjoittaessa selittelen liikaa. Selittely on jotenkin halpaa. Kioskikirjoissa nyyhkäistään epätoivosta, nauretaan iloisesti ja vaietaan tyrmistyneesti. Niissä kirjoissa, joita minä haluaisin kirjoitta, vain nyyhkäistään, nauretaan tai vaietaan. Teksiin on jäätävä riittävä väljyys, hiljaisuus puhuu.

6 kommenttia:

Hestia kirjoitti...

Luin viime viikolla Mankellin Syvyyden. En ole aikaisemmin lukenut Mankellia, enkä oikein tiennyt mitä odottaa, mutta olin kertakaikkisen vaikuttunut. Mykistävä teos, sekä mainitsemastasi syystä - ei turhaa selittelyä, hiljaisuus puhuu - että tarinansa ja etenkin kaiken sen hiljaisuuden alta löytyvän takia. Huima ja sykähdyttävä kurkistus erään miehen sisimpään.

Oletko lukenut?

SusuPetal kirjoitti...

Lyhyt on kaunista, niukkuus viehättävää, sanomattomuus jättää tilaa ajatuksille.

Pitäisikin lukea lisää Mankelia, olen lukenut vain yhden. Kiitos muistutuksesta:)

Veloena kirjoitti...

Ihan totta, koivu ei ole pienen pihan puu. Piha saa olla aika jättiläismäinen, jotta koivu ei häiriköi siellä.

Louhi kirjoitti...

Niukkuus on kaunista, ainakin kirjallisuudessa. Parvekkeesi kutsuu lekottelemaan.

Minä pidän viinimarjoista, syreeneistä, omenoista, kirsikoista. Haaveilen myös koristeomenapuista.

Koivuista en pidä enkä niiden siitepölystä. Kummituksenharmaa siperianherne on kamaluus. Sienitautia on vaikea häätää.

Helen kirjoitti...

Noinhan se tietysti on. Olenkin monesti pohtinut että miksi joku kirja on liian kevyt, viihteellinen tai muuten vaan "ohut", se on juuri tuo liikaa selittäminen, ei jätetä lukijan omalle oivallukselle ja assosioinnille tilaa.
Sitten utelen, miksi talo purettiin ja puut kaadettiin? Meinaatteko rakentaa uuden isomman tilalle?

Jenni kirjoitti...

Hestia: syvyys on mulla lainassa, mutta Tea Bag on vielä kesken:) Tea Bag on taas erilaista Mankellia, hauskaa, pohdiskelevaa, satiiria. Olen todella ilahtunut tästä löydöstä, luulen, että tulen hankkimaan sen itsellenikin.

Susupetal: sanominen on taito sinänsä, mutta oikeanlainen vaikeneminen on vieläkin vaikeampi taito!

Veloena, totta. Tunsin vähän surua koivuista, mutta koivut kuuluvat metsään...

Louhi: kiitos kommenteista. Parveke todella kutsuu lekottelemaan. Joskus löydän itseni lekotteluseireenien viettelemänä, vaikka tiskit odottaisi ja maailma olisi kaatumaisillaan.

Helen: vanha talo oli korjauskelvottomassa kunnossa. Puiden ja talon tilalle tulee uusi ulkorakennus, vanhan ulkorakennuksen tilalle ehkä aikanaan uusi talo.