Muutto edessä. Yritän sisäistää asian, mutta uusi koti on niin lähellä, että muuttorumbasta tulee lilliputtimainen. Sain valtavan innostuksen kunnostaa loppuun pieni kirjoituspöytä, jonka hiomisen aloitin jo syksyllä: nyt se on hienostuneen turkoosi ja odottaa toista maalikerrosta. Ennen kaikkea se odottaa työhuonetta, jonka nurkassa se saa nököttää. Samassa energiapuuskassa menee varmaankin pari pinnatuoliakin. Mattoja on pestävä. Ruokaostokset on pakattava pahvilaatikoihin. On hankittava varapäre ja ylimääräinen pinna ja kirjoitettava kaikki pieneen muistikirjaan. On suhtauduttava pieniin näkemyseroihin kuin aikuinen nainen. On lainattava kirjastosta teoksia, joissa käsitellään parvekkeiden somistamista. Näen mielessäni tuulikelloja ja mauttomia valosarjoja, vaaleanpunaisia markettoja ja aurinkovarjon. Näen itseni lojumassa puutarhatuolissa, lukemassa akkainlehteä. Aurinkolasini on vinossa, olen ylimääräisellä lomalla, on luultavasti elokuu.
Rakastan muuttoja, yritän tiedostaa, ettei uudessa asunnossa odota parempi, kauniimpi ja jäntevämpi minä. Mutta en ota uskoakseni sitä. Voisiko riittävää elintilaa pitää jonkinlaisena hyvinvoinnin mittarina? Saan huoneen, josta tulee kirjasto ja työtila enkä uskalla ajatella ajatusta loppuun asti, koska se tuntuu niin pakahduttavalta ja pelkään, että asunto katoaa kuin saippuakupla ja pääni räjähtää kiljooniksi hiutaleiksi. Tunnen myös syyllisyyttä siitä, että olen sellainen materialisti. Minun pitäisi olla onnellinen yksiössä, en saa haluta maallista sälää. Mutta pitääkö miehen ja koiran ja huonekasvienkin olla? Ja onko terveellistä, etten voi kutsua ihmisiä kylään? Ja jos pitää ruoanlaitosta, niin saako haluta keittiön, johon mahtuu muutakin kuin laiha purjo ja parsakattila?
Ihmisen psyyke on kummallinen. Oma henkieläimeni on varmaankin jokin hysteerinen jyrsijä tai jäniseläin: aina pelkäämässä, että haukka syöksyy niskaan, käärme puree jalkaan ja halla vie apilan. Aina epämääräinen syyllisyys jostakin. Aina analysoimassa, penkomassa ja järkeilemässä. Koskaan ei saa nauttia liikaa, kaikki kiva loppuu aikanaan, jokaisen on esimerkiksi kuoltava.
Ai niin, isompi asunto täällä tarkoittaa, että ennestäänkin laiska työnhaku muualle tulee muuttumaan dramaattisesti hiljaisemmaksi. Olen mahdollisesti juurtumassa, mutta miten hitossa Hämeeseen?
5 kommenttia:
Parvekkeen somistaminen - hetki, jolloin ripustin kelloköynnökselleni kiipeilylankoja ja jouduin antamaan itselleni periksi ja tunnustamaan, että olen erinomaisen keski-ikäinen ja keskiluokkainen kaupunkilainen nainen.
Tuntui vähän pahalta. Parveke sen sijaan on nykyään sievä.
Totta kai siellä odottaa uusi, jäntevämpi sinä, mitä oikein luulet. Rock-klubilla oleilevalle, hemaisevalle minälleni sopii musta kajal aivan käsittämättömän hyvin.
Minen muuta enää koskaan.
Hei, Hämeenlinnassa on paikka auki. Sinnekin voi varmaan juurtua.
Oih, voi kuinka tunnistan tuon olon hyvin. Aina kun suunnittelen muuttoa näen vision itsestäni, asunnossa tulee olemaan siistiä, istun nojatuolissa seesteisen onnellisena suurta best selleriä kirjoittaen, aamulla venyttelen ja meditoin parvekkeella (akkalehti näkymä: vaalea uusi oloasu, hiukset kiiltävät terveinä), miehen kanssa ei ole kinaa, pelkkää harmonista yhdessäoloa jne.
Olen nyt asunut asunnossani yli vuoden, en ole kertaakaan meditoinut ja sen kerran kun venyttelin, oli tukka rasvainen ja asuna vanha kauhea yöpaita.
Mutta ihana kuulla että saa asunnon. Onnea muuttoon!
Kiitos myötäelämisestä. Riikkamari: täytyykin soittaa rouva kirjastolle, josko kyseinen pesti on sellainen, jota kannattaa hakea...
kata: juuri tuo bestseller & nojatuoli-näkymä on alkanut vainota! Tällä hetkellä en suostu ajattelemaan sellaisia ikäviä käytännön asioita, kuin "kuka kantaa pesukoneen"" ja keskityn sellaisiin, kuten: "ulkomurattia vai kärhöjä?"
Lähetä kommentti