Koira arvostaa sitä, että viihdyn soramontulla ja voin kuluttaa paljon aikaa vain siihen, että katselen ja sormeilen kiviä, valikoin, kiipeilen kasoissa ja leikin olevani vieraalla planeetalla. Köyhän miehen Barbarella. Kerään kiviä tulevalle parvekkeelle ja uhmaan kohtaloa. Entä jos en saa parveketta? Siinä tapauksessa rangaistukseni on kantaa kivet pois, murikka kerrallaan. Minulla on tällaisia systeemejä, sopimuksia.
Tarkkailen poppeleiden höytyviä, niistä on kirjoitettu niin monessa paikassa. Minulla oli poppelissa puumaja, jalkapohjiin tarttui pihkaista roskaa. Minä todella rakastin sitä poppelia. Se kasvoi liian nopeasti, valtavaksi, ja kaadettiin. Se ei enää mahtunut pihaan. Se pölisi ja roskasi. Mutta se haisi ihanasti hunajalle. Minä todella rakastin sitä.
Lapsena minusta oli ihmeellistä, että poppelit ja pajut lähtivät kasvamaan maahan pistetyistä oksista. Ukki harrasti sitä, pensasaidan takana, joutomalla. Ihmeellistä, että joku saattoi noin hallita luontoa, kasvatella puita. Se on minusta vieläkin ihmeellistä, mutta nykyisin tiedän, että ukin ja Jumalan välissä on useampia portaita.
Ikkunalaudalla on soikeita kiviä, sellaisia, joita on mukava pitää kädessä. Olen kanniskellut niitä kotiin koko viikon. Jos kasvatan pihaan poppelin, en anna kenenkään kaataa sitä, siitä tulee minun hankala lemmikkini, huonosti käyttäytyvä ja kookas ja kömpelö. Teen kiusaa naapureille puhaltelemalla voikukansiemeniä. Minulla ei ole mitään niitäkään vastaan. Minusta räkättirastaat ovat kiinnostavia.
Minä saan sen parvekkeen. Kukaan ei jaksa kantaa kaikkia noita kallionlapsia takaisin tien poskeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti