Tuntematon polkupyörä

Käymme juhlimassa sukulaisneidon valkolakkia. Soitan viikkoa aikaisemmin hänen äidilleen (kummitädilleni) ja utelen järkevää lahjaehdotusta, lopulta tuumimme, että vedenkeitin tulisi tarpeeseen. Minusta rahan antaminen on jotenkin luovuttamista, vaikka se tulisi kuinka tarpeeseen. Rahan antaminen on kiusallista. Jotta se ei olisi, sitä pitäisi antaa juuri oikea määrä, liian paljonkin on kiusallista. Liian vähän on myöskin kiusallista. Sen pohtiminen, antoiko liikaa vai liian vähän, on kiusallista.

Joka tapauksessa, annoimme lahjaksi hyvän vedenkeittimen. Se ei ollut kiusallista vaan mukavaa. Paahdan itse leivät lakkiaispaahtimella ja muistan lämmöllä lahjan antajia, joita näen harvoin, mutta jotka ovat mukana jokaisessa aamussa ja jokaisessa ruispalassa.

Rakkain koskaan saamani lahja on luultavasti koppakuoriaisen musta, Marttamaisen ryhdikäs ja järjestyspoliisimaisen luotettava Helkaman Aino-polkupyörä: jykevä daami, jonka vankassa selässä olisi voinut polkea vaikka Siperian halki Kiinaan. Se varastettiin ja ikäväni on sammumaton. Olen ajatellut uuden Ainon hankkimista, mutta se tuntuu väärältä: se ei olisi "se Aino", vaan joku muu likka. Tuntematon. Tyydyttävään ratkaisuun saakka käytän pikkusiskon vanhaa maastopyörää, sillä polkeminen saa minut aina miettimään, onko satulan ja ajoasennon suunnitellut tyyppi sadisti. Ainon suunnittelijalla on ilman muuta ollut hyvä anatomian taju. Ainolla ajettiin arvokkaasti, eikä kihnutettu takapuoli pitkällä ja niska kenossa.