tiistaina, kesäkuuta 27, 2006

Pelosta

Melkein 48h meni hukkaan pelätessäni sitä, että kahvinkeitin on jäänyt päälle ja polttanut kertsin kivijalkaan. Mainittakoon, että kahvinkeitin on niinkin tehokas, ettei se pidä edes kahvia lämpimänä - miksi siitä olisi tullut poissa ollessani raivoava Etna? Heräsin yöllä anoppilan saunakammarissa synkkään & kauheaan varmuuteen siitä, että liekit ovat nielleet muiden muassa selkäleikkauksesta toipuvan naapurini. Kotiin palatessamme olin oikeasti helpottunut, kun talo oli edelleen pystyssä. Ja ei, kahvinkeitin ei ollut päällä, tietenkään. Kuoletan salakavalat sähkölaitteet vetämällä pistokkeen rasiasta. Silittelen hellaa varmistaakseni, ettei levyt ole kuumat, koska merkkivalo on hämäykseksi pimeänä. Modeemi ei ole ikinä seinässä, koska siihen voi lyödä salama ja sitten kaikki roihuaa taas. Ei tarvinne sanoa, että palovaroittimemme ovat moitteettomassa kunnossa.

En kuitenkaan pelkää ukkosta, en hiippareita, en liikenneonnettomuuksia, en lentämistä. Isoja koiria en tajua pelätä olleenkaan, vaikka sellainen oli kerran viedä nenäni. En pelännyt lintuinfluenssaakaan: eilen vein kuolleen räkättirastaan roskikseen, ja koska minulla ei sattunut olemaan steriilejä kumihanskoja mukanani, vein sen käsin. Immuunijärjestelmäni varmaan riemastui. Sairaude eivät hirveästi pelota minua, luotan siihen, että nykylääketiede pystyy turruttamaan kivun ja muusta viis. Jos dementoidun, toivon, etten tajua sitä itse.

Ainoat itseeni liittyvät angstini ovat outoja "minä olen minä" ahdistuksia: herään yöllä eksistentiaaliseen tuskaan ja ajattelen, etten omista mitään, en ole mikään enkä osaa mitään. Joudun luettelemaan itselleni elämäni rauhoittavat faktat (nimi, ikä, siviilisääty, ammatti ja lemmikkieläimet) ja tyytymään siihen, että en voi olla romaanihenkilö, koska olisin helvetin tylsä fiktiivinen hahmo.

Miehen ja perheenjäsenien menettämistä pelkään kuollakseni: jos mies on poissa enkä saa häntä puhelimella kiinni, olen varma, että hän on kuollut liikenneonnettomuudessa. Riitelyn jälkeen minut valtaa tyrmistyttävä tunne siitä, että avioliitto on taatusti ohi ja kuolen köyhänä, happamana, laihana ja erakoituneena vanhanapiikana ja niukka eläkkeeni menee kuudentoista kissan elättämiseen. Jälkeenpäin ne epätoivoissaan syövät ruumiini ja asuntooni murtautuva virkavalta ampuu ne lopulta yksitellen.

Pelkään eniten sitä, että minut hylätään ja ettei minusta pidetä. Olen tullut siihen tulokseen, että ainoa todellinen syyni kirjoittaa, on tulla rakastetuksi, jos olen väittänyt muuta, olen huijannut ja valehdellut. Kieli on rakastamisen väline.

10 kommenttia:

Wilhelmiina kirjoitti...

Minä pidän sinusta. Ja olen muuten sitä mieltä, ettet olisi ollenkaan hassumpi fiktiivinen hahmo. ;) (Miksi luulet, että me kaikki aina vain luemme blogiasi - koska kerrot jännittävistä ja häikäisevistä seikkailuista? [Tai no siksi tietenkin myös, mutta muutenkin.])

Tuo loppulauseesi on niin totta. Siihen tosin voisi lisätä, että se voi olla myös vihaamisen ja kaikkien muidenkin tunteiden väline, mutta toisaalta - se ei kuulostaisi ollenkaan niin hyvältä ja ytimekkäältä.

Hih! Salasana tänään: Nyhyh!

Jenni kirjoitti...

Kiitos Wilhelmiina! Ja tosiaan, loppulause voisi olla jotain muutakin, sillä hetkellä se oli kuitenkin maailmankaikkeuden avain:)

Ellei se sitten ole salasana: "vtzfujwl", mitä en pidä lainkaan mahdottomana

Anonyymi kirjoitti...

minä olen enemmänkin sitä mieltä, että sinä olisit oivallinen romaanihenkilö. jopa niin oivallinen, että toisinaan täytyy muistuttaa itseään, että tämä tyyppi on ihan oikeasti olemassa jossain. tekemässä tavallisia juttuja.
-strangelove-

Wilhelmiina kirjoitti...

Ei suinkaan, ei minusta pitäisi mennä erittäin hienoa loppulausetta muuttamaan. Sehän on, niin kuin mainitsin, paljon tyylikkäämpi kuin tuo minun sitä seurannut ajatukseni. Minun kirjoittamani olisi luultavasti enemmänkin sellaista keskikappaleen kastia, jotakin loputtoman jaarittelun lomassa sanottua... Sinulla taas on tuo kristallinkirkas kaunis loppukiteytys, joka jää mieleen. Ihan eri asia. Eihän nyt täydellinen loppulause voi olla mitään muuta kuin se on. Eikä nyt ainakaan tuo minun mutinani, heh. :D

Ihan tylsä salasana tällä kertaa: xstmno. Pöh.

Jenni kirjoitti...

Kyllä mä oon, mutta vähemmän intensiivisesti... Blogiin tulee haravoitua ja tiivistettyä kaikki jänskä: kymmenet päiväunet ja tyhjin silmin tuijottelu jää pois. Tiskaaminen jää pois. Joskus mieleni tekevi kirjoittaa, että on tylsää eikä minulla ole mitään sanottavaa. Sitten otan ja jalostan sitä tylsyyttä. Voila. Me myself and I.

minh kirjoitti...

Nuo yölliset eksistentiaaliahdistukset ovat tuttuja. Joskus sitä menee niinkin pitkälle, että varmistaa hengittävänsä ja että raajat toimivat ja voi todeta olevansa elossa, terveenä omassa kodissa, eikä pelkkä lasipurkillinen aivomassaa jonkun kirjahyllyssä. Joskus kauhean raskasta.
-minh-

Jenni kirjoitti...

Miksi kukaan ei puhu yöllisistä eksistentiaaliangsteista? Mulla on ollut niitä ihan aina, lapsesta saakka. Ja hei äiti, älä postaa tänne sitä typerää juttua, kun epäilin olevani vammainen, jolle kukaan ei ole kertonut todellista tilannetta. Olenko löyhästi kiinni todellisuudessa? Vaaniiko hulluus nurkan takana? Anybody?

Anonyymi kirjoitti...

minä kurkkasin nurkan taakse. siellä se on.
-strangelove-

Jenni kirjoitti...

Eikö se ollut pettynyt, kun se huomattiin?

raskas ikäneito kirjoitti...

hauska nähdä sinua pitkästä aikaa!