Pelosta

Melkein 48h meni hukkaan pelätessäni sitä, että kahvinkeitin on jäänyt päälle ja polttanut kertsin kivijalkaan. Mainittakoon, että kahvinkeitin on niinkin tehokas, ettei se pidä edes kahvia lämpimänä - miksi siitä olisi tullut poissa ollessani raivoava Etna? Heräsin yöllä anoppilan saunakammarissa synkkään & kauheaan varmuuteen siitä, että liekit ovat nielleet muiden muassa selkäleikkauksesta toipuvan naapurini. Kotiin palatessamme olin oikeasti helpottunut, kun talo oli edelleen pystyssä. Ja ei, kahvinkeitin ei ollut päällä, tietenkään. Kuoletan salakavalat sähkölaitteet vetämällä pistokkeen rasiasta. Silittelen hellaa varmistaakseni, ettei levyt ole kuumat, koska merkkivalo on hämäykseksi pimeänä. Modeemi ei ole ikinä seinässä, koska siihen voi lyödä salama ja sitten kaikki roihuaa taas. Ei tarvinne sanoa, että palovaroittimemme ovat moitteettomassa kunnossa.

En kuitenkaan pelkää ukkosta, en hiippareita, en liikenneonnettomuuksia, en lentämistä. Isoja koiria en tajua pelätä olleenkaan, vaikka sellainen oli kerran viedä nenäni. En pelännyt lintuinfluenssaakaan: eilen vein kuolleen räkättirastaan roskikseen, ja koska minulla ei sattunut olemaan steriilejä kumihanskoja mukanani, vein sen käsin. Immuunijärjestelmäni varmaan riemastui. Sairaude eivät hirveästi pelota minua, luotan siihen, että nykylääketiede pystyy turruttamaan kivun ja muusta viis. Jos dementoidun, toivon, etten tajua sitä itse.

Ainoat itseeni liittyvät angstini ovat outoja "minä olen minä" ahdistuksia: herään yöllä eksistentiaaliseen tuskaan ja ajattelen, etten omista mitään, en ole mikään enkä osaa mitään. Joudun luettelemaan itselleni elämäni rauhoittavat faktat (nimi, ikä, siviilisääty, ammatti ja lemmikkieläimet) ja tyytymään siihen, että en voi olla romaanihenkilö, koska olisin helvetin tylsä fiktiivinen hahmo.

Miehen ja perheenjäsenien menettämistä pelkään kuollakseni: jos mies on poissa enkä saa häntä puhelimella kiinni, olen varma, että hän on kuollut liikenneonnettomuudessa. Riitelyn jälkeen minut valtaa tyrmistyttävä tunne siitä, että avioliitto on taatusti ohi ja kuolen köyhänä, happamana, laihana ja erakoituneena vanhanapiikana ja niukka eläkkeeni menee kuudentoista kissan elättämiseen. Jälkeenpäin ne epätoivoissaan syövät ruumiini ja asuntooni murtautuva virkavalta ampuu ne lopulta yksitellen.

Pelkään eniten sitä, että minut hylätään ja ettei minusta pidetä. Olen tullut siihen tulokseen, että ainoa todellinen syyni kirjoittaa, on tulla rakastetuksi, jos olen väittänyt muuta, olen huijannut ja valehdellut. Kieli on rakastamisen väline.