Nukun liian kuuman peiton alla. Miehen iho on polttava, elävä terrakottasoturi, suoraan uunista sotaan. Käännän tyynyn sata kertaa, näen kokousunia, lasku-unia, kilpailuttamisunia, PDF-unia (sano hyvästi paperille). Jalat etsivät lakanasta viileää kohtaa, hivuttaudun patjan reunalle, yritän levittäytyä keveästi patjalle, palelen ja rullaan takaisin. Katson kelloa 04.44. Katson kelloa 05.45. Katson kelloa 06.30.
Nyt ulkona on viileää. Hämärää. Ihmisistä on jotenkin paras terä pois: kevään riemu ja hysteria ovat vetäytyneet syvälle. He vaeltelevat levollisesti hyllyjen väleissä, vaisuina ja vaimennetuin äänin ja värein. Käyn läpi poistoehdotuksia täysin passiivisena, välittämättä vähääkään siitä, onko maailmassa joku, joka jää kaipaamaan Jyri Linan teosta "Ufotutkimuksesta Neuvostoliitossa". Jos joku tiedustelisi nyt, löytyykö meiltä teoksia neuvostoliittolaisesta ufotutkimuksesta, vastaisin "Ei todellakaan". Paljastaisin hampaani, värisyttäisin sieraimiani.
Murisisin.
Antaisin nyt mitä tahansa valtavasta hiuspehkosta, antaisin sen valahtaa kasvoilleni. Piiloutuisin omaan turkkiini enkä esittäisi pirteää. Väsyttää. Valun juoksuhiekaan, pohjalla menen kerälle, horrostan kuin liejukala.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti