sunnuntaina, toukokuuta 14, 2006

Äitien kauneus, kyky ja voima

Keräilen tähän ajatuksia ja mielikuvia äitiyden piironginlaatikosta: siitä, minne kootaan hauskoja postikortteja, hiukan rikkinäisiä esineitä (joita ei voi heittää pois), puolitärkeitä kuitteja, kirjekuorista leikattuja postimerkkejä, virsikirja ja Kama Sutran taskupainos sulassa sovussa; siitä, minne kynsisakset ja virkkuukoukut aina katoavat.

* * *

Äidilläni oli 1980-luvun lopussa musta, kauttaaltaan ja tiheästi kultapilkullinen iltakolttu, joka edusti minulle tyylikkyyden huippua. Muistaakseni se hankittiin pikkujouluja varten. Joskus menin vaatehuoneeseen ja hiplasin välkkyvää kangasta. Olin ylpeä siitä, että minun äitini oli fiksu ja töissä ja että hän oli myös kaunis ja tyylikäs. En kaivannut kotiäitiä, en kokenut koskaan turvattomuutta lapsena.

Hassua yrittää palauttaa näitä ajatuksia, muistot ovat lapsen yksinkertaisia ja suoria muistoja ja tunteita, mutta aivot, jotka yrittävät siirtää ne tekstiksi, ovat monimutkaiset aikuisen naisen aivot. Nyt pitäisi pystyä ilmaisemaan kuin lapsi, suoraan ja oikoen, ilman analyysejä.

Ja sekin on hassua, että olen kuitenkin edelleen ylpeä samoista asioista äidissäni. Ehkä meissä kaikissa on alue, jossa aika ei kulu.

* * *

Toisella mummulla on näppärät pienet kädet, jotka ovat maatöissä kuluneet, uurteet tummuneet mullasta. Näen ne nyt omissa käsissäni: parantuvissa rakoissa, haavaisissa rystysissä, paksuuntuvassa ihossa, kynsissä, jotka ovat lyhyet ja repaleiset Mummun kädet jättävät jälkeensä vanan kauneutta: kukkivia käsitöitä, käsin tehtyjä kukkamaita. Mitä enemmän kulutan omia käsiäni, sitä enemmän minäkin jätän jälkeeni haparoivaa, erehdysten ja yritysten kauneutta. Olenko minä joskus se mummu, jonka kädet ovat karheat ja tummat, mutta pystyvät ja ehtivät?

* * *

Toisella mummulla on loistava huumorintaju. Hän nauraa avoimesti ja lujaa kuin vesiputous. Nauru ryöpsähtää yllättäen ja jättää ilmaan väreilyn, joka kertoo naurun takana olevasta valtavasta energialatauksesta. Huumori on vaarallinen perintö, sillä sitäkin on osattava käyttää oikein. Annanko vesiputouksen tulvia ja pyyhkiä kodit ja kaupungit pois tieltään, vai pakotanko sen ryöppyämään omassa uomassaan, ilman, että huuhdon ihmisiä mennessäni?

* * *

Kolmea, elossa olevaa äitiäni ajatellessani toivon joskus lasta. Ehkä se on halua peilata omaa äitiyttään lapsen silmistä, halua kasvaa suhteessa omiin esiäiteihin ja tulla osaksi vanhempien ketjua. Haluavatko äidit lasta, vai haluavatko he äidiksi?

5 kommenttia:

Hyvärinen J. kirjoitti...

Morjens.

Ei muuta kuin että olisi hienoa, jos tulevan kunnan tuleva kulttuurieliitti mahdollisimman sankoin joukoin kävisi katsastamassa kulttuuritapahtumaa, kun vihreän kevytpeitteen alta (ihme, kun eivät mopopojat ja -tytöt ole repineet samalla vimmalla kuin viikko sitten) paljastetaan vihreää rautaa. Eli jos herrasväellä on pirtin tekemiseltä aikaa, niin tervetuloa (ja kaikki muut tämän kommentin lukijat kanssa) naapurikylälle.

Jenni kirjoitti...

Kiitosta vaan kutsusta, olenkin yrittänyt pälyillä muistomerkkiä, ilmankos sitä ei ole näkynyt:) Tullaan, jos ollaan suinkin maisemissa (a.ka Akaassa)!

jospa kirjoitti...

Kun haave lapsesta syntyy, se on varmaan monesti ensin haave saada lapsi, jolla on omia ja puolison piirteitä, mutta joka on kuitenkin jotain aivan uutta ja omanlaisensa. Onhan se jännittävä ajatus, mieti nyt, millainenhan teidän lapsesta tulisi?!

Luulen, että aika pian, viimeistään raskauden aikana äidit haluavat myös tulla Äideiksi, olla osa sukupolvien ketjua, olla elintärkeitä jollekin, ja saada kaikilla näillä tavoilla merkitystä omalle olemassaololleen ja elämälleen. Kukapa ei haluaisi?

Naistenlehtien mukaanhan äitiys on ainutlaatuista, muuttaa kaiken, tekee naisesta naisen. Synnyttämällä pääsee mukaan joukkoon, suljettuun piiriin, joka on todistanut kestävänsä kivut, ymmärtää toisiaan, TIETÄÄ... Itse ainakin tunnen itseni täysin ulkopuoliseksi, kun naisjoukko alkaa vertailla kokemuksiaan synnytyssaleissa tai lastensa ensi äännähdyksiä.

Lapsettomana koen, että monet äidit (ja myös isoäidit, mm. omani) jopa halveksivat naista, joka ei ole (synnyttänyt) äiti ja ajattelevat, että hän on naisena vähemmän kuin he itse.

Tunne siitä, että lapsettomana, kyvyttömänä synnyttämään, olen ruma, kyvytön ja voimaton, on usein ylitsepääsemätön.

Jenni kirjoitti...

Jospa: kiitos koskettavasta kommentista. Biologian ja kulttuurin liitto on tosiaan hyvin vahva ja iso asia naisen elämässä, joskus toivon, että äitiyden kokemusta lavennettaisiin. Ettei (omakohtaisella) kivulla ja tuskalla hankittu tieto olisi sitä ainoaa ja oikeaa tietoa äitiydestä, vaan että vanhemmuus olisi myös kykyä ja varmuutta kohdata lapsi, ymmärtää ja auttaa kasvamaan, suojella pientä - vaikkapa tekemällä maailmasta hieman parempaa paikkaa.

Uskon, että todellisessa vanhemmuudessa on kyse välittämisestä ja rakkaudesta, ei siitä, että lapsi on biologisessa mielessä home made:) Pois rumuuden ja kyvyttömyyden tunteet - raskaaksi tuleminen ja synnyttäminen lienee osuuden helpoin nakki (tarkoitukseni ei ole nyt väittää, että raskaaksi tuleminen kävisi noin vain, olen itse seurannut lapsettoman ystäväni elämää läheltä), tapahtuuhan tuota monille ihan vahingossakin. Uskon, että äitiyden ja isyyden haasteet tulevat kasvun myötä, ja niihin ei voi valmistautua edes alatiesynnytyksellä:)

Iloisia alkukesän päiviä ja voimaa lapsen odotukseen. Ja terveisiä sille hymyilevälle nukelle!

jospa kirjoitti...

Pakko kai tunnustaa, että bloggailin salaa eilen kesken (itse pitämäni) tunnin ja luin kommenttisi samalla... muuten pokkani piti, mutta terveisten kohdalla yhtäkkiä liikutuin niin että kyyneleet valuivat. Onneksi opiskelijat olivat kaikki varsin keskittyneitä ääntämistenttiin!

Terveiset menivät perille :-), ***** kiittää.