keskiviikkona, maaliskuuta 29, 2006

Kunniallisesti ja luvan kanssa

Ruokaa?

Ruokaa?!?










RUOKAA! Ja pliiis, pane se inhottava kamera pois. Mulla ei ole tupee suorassa.

Katson kuuppiksen, eli nälkäkojootin, eli puikkojalkahyeenan, eli taskulassien olevan nyt virallisesti terve, koska se leikkii ja on hysteerisen huolestunut siitä, että joku voi mennä ja esimerkiksi syödä suihinsa sen tiskipöydällä turpoamassa olevat nappulat. Jos on aina hirveä hätä saada ruoka mieluummin ennemmin kuin myöhemmin, niin silloin ei voi olla hirveän sairas eikä vaivainen.

* * *

Ympärilläni on arjen lohdulliset äänet. Vanhat patterit suhisevat, Väinön kynnet rapsuvat muovimatolla, se huokaisee aina, kun on löytänyt hyvän asennon. Jääkaappi puhahtaa ja naksuu ja kahvinkeitin kurluttaa. En halua uutta, äänetöntä kahvinkeitintä: haluan edelleen kohota valveille ihanaan, tukahtuneeseen korinaan.

Eilen hanki oli kiiltävää ja sileää, kuin marsipaania. Ja ihan yllättäen alkoi sataa. Ja sateen ritisevä, helisevä, rapiseva ääni oli kaikkialla ympärilläni, kuin äänestä tehty juustokupu. Seisoin siinä ja kastuin ja odotin, että tulee tavallisen hiljaista. Ja sitten kävelin kotiin, ja ajattelin, etten koskaan osaa kertoa, miltä se todellisuudessa kuulosti.

Kerrostaloasumisessa kaikkein ikävintä on se, että on pakko kuulla, mitä seinän takana tapahtuu. Inhoan myös uudenvuodenaatton möykkää ja pauketta ja toivon, että maailmankaikkeudessa olisi volyme-nappula, tai jopa mute-toiminto. Onneksi meillä ei ole telkkaria, urheilukilpailujen ääni menettelisi, mutta formulat pitäisi kieltää jo melusaasteenkin vuoksi. Tulen aina hyvälle tuulelle, kun kuulen ison moottorin mörinää, mutta formuloista ahdistun. Se on jotenkin hirveän kiusallista ja noloa.

Minä tarvitsen hiljaisuutta, vaikka olen itse äänekäs ja puhelias. Kuulo on ehkä ensimmäinen aisti, josta voisin luopua.

* * *

Eteisen pöydällä on vankka ura-avain erääseen asuntoon Jankassa. Se tarkoittaa sitä, että minun osaltani blogimiitti alkaa meditatiivisella paikallisjunamatkalla Tampereelle ja päättyy siihen, että suhahdan taksilla erään kertsin pihaan ja rojahdan keittiön takana olevaan kamariin ja nukahdan kuin köyhän miehen ruusunen. Vähän lakastuneena, mutta kunniallisesti onnellisena, ja luvan kanssa.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Mielenkiintoista ajatella asiaa noin päin. Kuulo olisi minulla viimeinen aisti mistä luopuisin. En halua edes kuvitella elämää ilman musiikkia ja turvallisia ääniä.
Hienoa, että löysin blogisi. Ruksaan heti suosikkeihin.
T. Kata

Jenni kirjoitti...

Moi Kata ja tervetuloa Jennilään! Tykkään hirveästi musiikista, mutta jotenkin ajattelen, että mieluummin luopuisin äänistä, kuin vaikkapa tuntoaistista tai näöstä tai tuoksuista...

Kaura kirjoitti...

Minäkin olen monesti miettinyt, mistä aistista luopuisin, jos olisi ihan pakko. Hajuun tai makuun olen aina päätynyt, vaikka nekin ovat kovin rakkaita. Toimin hyvin paljon kuulon varassa (esmes äidin hommissa ihan ehdoton aisti!) ja musiikki nyt on tietysti tääkeetä kanssa.

Tampere-pläänisi kuulostavat erittäin oivilta :-) Onpa huibbista nähdä sinua!

kukkis kirjoitti...

Mullakin on herkkä kuuloaisti, tarvitsen hiljaisuutta enkä oikein kestä taustamölyä. Siksi olen joskus ajatellut samalla tavalla, että aisteista luopuisin mieluiten kuulosta. Toisaalta herkät aistit ovat tarpeellisia. Olen hyvä oppimaan korvakuulolta, en saa varmaan mistään yhtä mahtavaa oloa kuin musiikin kuuntelusta jne. Niin että kyllä mieluummin luopuisin vaikka hajuaistista (vaikka siinä menisikin iso osa makuaistista sen tien).
Ihanasti muuten kuvattu tuo äänistä tehty juustokupu!

Jenni kirjoitti...

Kaura: kuulo on varmasti tärkeä aisti äiskälle, koska kuuloaistimuksia ei voi sillä lailla sulkea pois, kuin esimerkiki näköaistimuksia. Taustanauha kertoo, jos jotain kilisee tai jos on epäilyttävän hiljaista. Näön menettäminen olisi sikäli garmeaa, että siinä menisi kirjat. Voin kuvitella, miten olisin jonkin pienen kunnakirjaston äänikirjojen armoilla ja kärsisin niin, että kärsä kasvaa. KirjaKirja ei voi olla huonosti luettu, jos ei ite lue sitä ääneen huonosti. Huibbista nähdä ja kuulla puolin & toisin!

Kukkis: kokeilin soittaa pari biisiä ja kieltämättä, keksin heti kuuleja koreografioita ja sain hirveitä mielihyväsykäyksiä, mutta silti... makuaistia en antaisi pois ikumaailmassa.