Räpeltämistä ja matalaliitoa

Vietän päivänkappaleen Tampereella ja mitä siellä teen? Käyn kahvilla Siilinkarilla huomatakseni, että kahvilasta on tuunattu pieni roombox. Kalusteet ja sisustus henkivät keskieurooppalaista cafeteriatunnelmaa: paikka on ahdetta täyteen siroja pöytiä ja epämukavia tuoleja ja kahvila on niin pieni, että se on aina täynnä. Ihmiset väistelevät ja sivuaskeltavat laukkuineen ja sanomalehtineen pikkuruisiin pöytiin ja taiteilevat itsensä pikkuruisille tuoleille eikä missään ole rauhallista nurkkaa, ei mukavaa kulmaa, ei intiimiä sopukkaa. Viivähtäminen ei tule ilman rautaista pokkaa kysymykseenkään, enkä uskalla ottaa kirjaa esille, vaan suoriudun leivästä ja teestä hyvässä järjestyksessä ja ripeästi. Ja tunnen oloni kurjaksi. Henkilöt istuvat hiukset ojennuksessa, pashminahuivit somilla sykkyröillä, raikkaina, salaattiannoksineen ja erikoiskahveineen. Otan tupsupipon varovasti pois päästä ja epäilen, että kampaukseni ei ole paljoakaan jäljellä, ja että ne osat, joiden kuuluisi olla litteitä, ovat pystyssä (ja toisin päin). Kukaan ei vilkaisekaan hiuksiani.

Palaan asemalle päin, en käy edes sillan tuolla puolen. Väistelen kuralaahusta, jota bussit vetävät perässään ja hulmuttavat sivuilleen, metrien päähän. Minulla ei ole valkoisia saappaita vaan vedenpitävät vaelluskengät, joten voin kahlata läpi kuran ja paskan, pipo syvällä päässä, kirjakauppaan.

Tunnen itseni teiniksi. Noin 17-vuotiaaksi. Lamaantuneeksi ja epäsopivaksi ja pelokkaksi kömpelöksi. Minulle tulee alkukantainen tarve karjaista, että nyt sinä jakkutäti muuten seuraat vaivihkaa hyväpalkkaista kirjallisuustieteestä valmistunutta maisteria, jolla ei ole mitään tarvetta survoa kalliita valokuvateoksia reppuunsa (ainakin se oppiarvo pitäisi paikkansa), mutta en tietenkään tee niin, koska Minähän Olen Epämääräisen näköinen. Kaikki kirjat tuntuvat turhilta. En halua omistaa yhtään sisustusteosta, jonka nimessä on sana "Interior" enkä yhtään taideteollista lääpyskää, joka haiskahtaa eurooppalaiselle designille. Lopulta pokkarihyllyssä istuskelee joku vähän tutun näköinen hampuusi. Vanha teini-ihastuksenihan siinä halpoina pokkareina. Oloni kohenee paljon, kun saan hyvää seuraa.

* * *

Keskiviikkona saan revanssin Hämeenlinnassa. Olen raikas ja jakkupuvussa kuin mikäkin edustusrouva, puunihulat ojennuksessa ja tukka pörhistettynä, kun marssin kahvilaan ja bongaan kaksi puolituttua, joiden kanssa olen aina tuntenut heikkoa alemmuutta. Istumme kahvilla ja minusta on erittäin tyydyttävää antaa heille se käsitys, että olen aina niin karppi ja tyylipyyli ja käytän puolihametta ihan ammatikseni.

Ja sitten kävelen miehen käsikynkässä kirjakauppaan ja siellä on melkein ilmaiseksi tyrkyllä toinen teini-iän kaukorakkauteni.

* * *

Ei mistään kotoisin -päiviä saisi olla vähemmän, ja sellaisia kotikutoisia tähtihetkiä vähän enemmän. Niin että joko sitä seuraavan kymmenen vuoden kuluessa huomaa tulleensa aikuiseksi ja itsevarmaksi, vai onko tämä tällaista räpeltämistä ihan koko loppuelämän ajan? Vai onko joillakin paikoilla vain aurani väriin epäsopiva sävy?