Virastot ovat tunnetusti pelottavia. Ne koostuvat ovista ja käytävistä, jotka johtavat toisille oville ja käytäville. Virastoissa käytetään värejä ja materiaaleja, jotka herättävät ahdistusta, koska niitä ei koskaan esiinny vapaana luonnossa. Joko materiaalit kaikuvat tai sitten ne imevät ääniä. Virastoissa olevat viherkasvit näyttävät sellaisilta, jotka ovat menettäneet toivonsa kasvaa iloisessa ja viihtyisässä paikassa, missä saa säännöllisesti merileväuutteella terästettyä, hapetettua vettä ja muutaman rohkaisevan sanan silloin tällöin. Myös ihmiset näyttävät siltä. Jos virastossa on taulu, se esittää pönöttävää kunnanjohtajaa ajalta, jolloin kunnalla meni paremmin. Siitä on pitkä aika.
Minulle tulee aina virastoissa hirveä, tuskallinen, painajaisunien pissahätä. Eikä virastoissa ole vessoja.
Ja sitten on kaavakkeet.
Väärin!.
Menin työvoimatoimistoon ja ehdin juuri ottaa kasvoilleni avuttoman ilmeen, kun virkailija huomasi minut ja kysyi, voiko auttaa. Selitin lyhyesti asiani, jonka jälkeen minut ohjattiin infopisteelle, missä sain numeron henkilölle, joka hoitaa asioitani. Istuin noin puoli tuntia pirteän kirkaanpunaisella penkillä ja luin Kirsti Ellilän Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin -kirjaa ja hihittelin sisäisesti.
Vessa oli siisti.
Ja vuorollani aivan uskomattoman aurinkoinen virkailija käsitteli kiireettömästi asiani valoisassa toimistossa - keskusteltuani kanssani ensin viisi minuuttia niitä näitä! Sain yhden kaavakkeen, joka ei herättänyt minussa halua mytistää se palloksi ja syödä se nopeasti [eikä muita kaavakkeita ja paperipinoja ollut esilläkään. Olen aina ihmetellyt, miksi terveyskeskuksissa pitää olla valokuvia ärhäköistä ihotaudeista ja tupakoitsijoiden keuhkoista ja puliukon maksasta, ikään kuin siellä ei muitenkin leijuisi sanoinkuvaamattomat sairauden ja kauhun huurut]. Sain ohjeet, mitä kaavakkeella pitää tehdä. Sain skenaarion siitä, kuinka asia käsitellään. Sain uuden vastaanottoajan.
Nyt haluan "I Love Työkkäri" -teepaidan. Kukaan ei ole hyvin pitkään aikaan käsitellyt yhtäkään asiaani niin, että olen toivottanut hyvin sydämellisesti ja ilman sarkasmin hiventäkään hyvää päivänjatkoa ja tuntenut vielä oloni kohonneeksi!
4 kommenttia:
kokemukseni on, että kelassa ei tiedetä mitään ja työkkärissä ei sitäkään. tai paikkakuntani työkkärissä oli yksi työntekijä, joka oli oikeasti perillä asioista ja osasi selvittää hommat kunnolla. hän oli läsnä noin kerran kahdessa kuussa ja jono hänelle oli varmasti pidempi kuin ohitusleikkaukseen.
-strangelove-
Ha ha! Ehkä ne yrittää nyt päästä eroon huonosta maineestaan. Hämeenlinnan työkkärin tuloaulassa hengaili tosiaan henkilö ihan vaan sitä varten, että jos näyttää orvolta, niin opastetaan oikeaan paikkaan.
Verotoimistot ovat mielestäni pelottavampia. Siksi käyn vieläkin lapsuteni tutussa verotoimistossa. Se on yhtä noloa, kuin unilelun käyttö.
minäkin käyn yhä siinä "lapsuuden tutussa verotoimistossa". syynä tosin saattaa olla hyvinkin se, että äitini on siellä töissä. tosin verovirkailijat oikeasti tietävät asiansa, joten verotoimistossa ei tarvitse olla taskukokoista taiteltavaa kalloporaa.
-strangelove-
ps. minulla on unilelu.
Minullakin on unilelu. Ja lapsuuteni verotoimistossa on kaverini äiti töissä.
Lähetä kommentti