Jo nukkumaan mennessäni tiedän herääväni seuraavana aamuna väärällä jalalla. Herään varmuuden vuoksi heti kuuden jälkeen, kun mies lähtee töihin ja unohtaa vesihanan lirisemään ja perunasalaatin eltaantumaan kahvinkeittimen viereen. Kuuletko mylvintää? Villiintyneet bakteerit siellä vain mellastavat. Normaalin rutiiniäkäisyyden sijaan tunnen musertavaa epätoivoa. Käyn läimäyttämässä perunasalaatin jääkaappiin ja suljen hanan. Tarkastelen jalkaa, jolla nousin. Se vain näyttää normaalilta, sillä oikeasti se on väärä. Se on painavampi ja latteampi kuin normaalisti.
Menen takaisin pötkölleni ja luen Myöhempien aikojen pyhiä loppuun ja minua itkettää haikeasti. Väärää jalkaa kihelmöi. Siinä on jonkinlaista talvesta ja kuivuudesta ja elämän kertakaikkisesta epäoikeudenmukaisuudestaa johtuvaa ihottumaa. Sellaisia pieniä punertavia saaria, joita tekisi mieli vähän rapsutella juuriharjalla. Olisi pitänyt nukkua vielä kaksi tuntia, keittää kahvia ja lukea mieluummin vaikka Marit Nicolaysenin Väinö ja rotta Kanarialla uudestaan. Olo on biojätepussimainen: kostea ja lysähtänyt ja täysinäinen ja valmis hajoamaan pienimmästäkin hipaisusta.
Aamutouhuilen ja raahaan väärää jalkaa perässäni, mutta asunto ei siistiydy vaan tavarat kasaantuvat epäloogisiksi kinoksiksi. Miksi palautettavien kirjojen joukossa on sukka, keskeneräinen käsityö ja oma kirja, joka on menossa lahjaksi ystävälle? Miksi keskeneräisten käsitöiden joukkoon on menossa väkisin Papayantuoksuinen vartalovoi ja kirjaston DVD, jota tulen etsimään tulevina viikkoina kiihtyvällä raivolla? Miksi lomakkeet ovat sekaisin, vaikka juuri eilen lajittelin ne kansioon, omiin muovitaskuihinsa? Miksi lavuaarissa on aina suurperheen tiski, vaikka asunnossa asuu kaksi ihmistä, jotka elävät voileivillä ja edellisjouluisilla konvehdeilla?
Mistä kaikki punaiset hiukset tulevat, vaikka en ole vieläkään kalju?
Ja miksi miehen piti taas jättää vesihana valumaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti