Jarpaat

Viime päivien kelit ovat osoittaneet, että MITKÄÄN kengistäni eivät ole tarpeeksi lämpimät. Kokeilen erilaisia sukkayhdistelmiä ja huomaan silti, että ukkovarpaat muuttuvat autoillessa tunnottomiksi. Ajattelen rumia, toukkamaisen jaokkeisia toppakenkiä, jotka olivat muodissa 90-luvulla (minulla oli ainakin aniliinin punaiset ja valkoiset) ja kuinka keveitä ja lämpimiä ne olivatkaan. Ongelmana on, että kenkä ei voi samanaikaisesti olla sievä ja lämmin. Kokouksessa yhdellä opettajalla oli harmaat huopikkaat, saattaisin jälleen harkita isoäidin kaupittelua, jos voisin saada lapsuuden punaiset jantuset, kokoa 38, ilman kumipohjia.

Mistä tulikin mieleen, että unskalla oli yhtenä talvena täysin (jo silloin noin 20 vuotta sitten pois muodista menneet) hopeanväriset moonbootsit. Ne olivat todennäköisesti K-kenkä Järvisen vanhaa varastoa ja aivan käsittämättömän törkeän mahtavat: massiiviset, kolhot ja topatut. Sinä talvena tuli niin paljon lunta, että kattoja piti kolata ja penkat ylsivät melkein räystääseen. Unska sitten hyppäsi katon kolattuaan moonbootseissaan siinä metrin päässä odottavalle, näennäisesti kiinteälle kinokselle ja upposi nietokseen kainaloitaan myöten. Siksi napakka oli kuitenkin hanki, että vain eestaas nitkuttamalla hän sai avarrettua reikää sen verran, että pääsi kiemurtelemaan ulos. Mutta moonbootsit jäivät hankeen ja ne piti kaivaa ylös lapiolla. Muistaakseni me pennut ulvoimme naurusta ikkunan takana ja luultavasti toivoimme salaa, ettei moonbootseja, joita ukki kutsui mukupakeiksi, saisi ylös hangesta.

Monikaan asia ei ole inhottavampaa, kuin kylmät jalat. Paitsi jos jonkun toisen kylmät jalat etsiytyvät kutsumatta lämmittelemään vaikkapa vatsaasi tai selkääsi vasten.