Herään aamutuimaan, jotta ehdin hyödyntää ajan ennen iltavuoron alkamista. Viikonlopun lepo ja rentoutuminen tekevät olon vaihteeksi skarpiksi. Raportti ryhdistyy ja rakentuu siitä huolimatta, että projektihenkilösta raportin yksikään alue ei ole tarpeeksi hiottu, jäntevä ja syvällinen. Olen luvannut lähettää mahdollisimman valmiin tekstin nyt alkuviikosta. Minun tekstini eivät vaan jotenkin ole koskaan valmiita.
Luen miehellä jotakin taannoista postausta ja huomaan, ettei tekstini sovi ääneen luettavaksi. Se on niin kamalan kirjallista, sanoilla pelaavaa ja kikkailevaa. Kaikki hakasulut ja alaviitteet [blogger ei tue alaviitteitä, kiittäkää Luojaanne] ja varsinkin editoitavassa tekstissä olevat wordin vaaleanpunaiset huomautusellipsit ovat nimenomaan tekstin ominaisuuksia. Olen juuri löytänyt vaaleanpunaiset huomautusellipsit ja meillä on kuherruskuukausi meneillään. Tekstillä tarkoitan nyt tekstiä kapeassa merkityksessä, kirjoitettua, painettua, näytöllä näkyvää, tavalla tai toisella konkreettista ja visuaalista tekstiä.
Puhe on lineaarista, keskustelussa voi olla monta ääntä, mutta niitä kaikkia ei voi kuunnella ja rekisteröidä. Jos puhe rönsyilee, perustuu keskustelun kertomusellisuus keskustelijoiden muistiin: mistä alun alkaen oli puhe, palataanko aiheeseen? Onko ylipäänsä aihetta, tarinaa, alkua ja loppua vai vain äänien löyhää virtaa, faattista, sosiaalista muminaa?
Tekstissä voi viitteiden, sidostekstien, takaumien ja ennakointien [ja wordin vaaleanpunaisten huomautusellipsien] avulla rönsyillä hallitusti ja palata jälleen aiheeseen. Tekstissä voi selailla edes takaisin, keskustelussa ei voida palata, ellei sitten muistin varassa. Ja sittenkin keskustelukumppani voi väittää: et sinä noin sanonut.
Tekstin sisältöön liittyvien rakenteiden lisäksi minua viehättää tekstin visuaalinen rakenne, tekstuuri. Joskus, kun minulla on aikaa, opiskelen kalligrafiaa, nauttia sanoista an sich, siveltimenvetoina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti