(c) freefoto.com
Viikonloppuna kävelen yhteensä ainakin kaksikymmentä kilometriä. Ensimmäisenä päivänä on kirkasta, toisena päivänä sumuista. Alkusyksystä metsä oli täynnä piparin värisiä sieniä. Nyt niistä on jäljellä enää mustia, sulaneen näköisiä läjiä, vastenmielisiä ja kiiltäviä. Heinän kuolemisessa on kauniita vaiheita: pakenevan lehtivihreän jättämää herkkää kirjavuutta, tuulen kampaamia jakauksia ja pyörteitä. Ja puun kuoleman viimeinen vaihe on kaunis: rungolla elää hiljaiset sammalet ja laakeat sienet. Puun muoto häviää hitaasti ja kaatunut runko peittyy pian elämällä. Muuten kuoleminen on nöyryyttävää ja rumaa ja vaivalloista. Oliot rimpuilevat kiinni elämässä, kunnes luhistuvat.
Olen itseasiassa miettinyt, haluanko lopultakaan tulla tuhkatuksi. Ruumista poltetaan tuntikausia ja lopuksi joudutaan jauhamaan ne osat, jotka kuitenkin pitivät liekeissä pintansa. Hampaat. Tietenkin sikäli, ettei minulla ole siinä vaiheessa tekareita. Kai ne poistetaan ennen operaatiota? Ajatus pätsissä sulavista tekareista on masentava.
Toisaalta ajatus siitä, että hajotessani tahraan arkun verhoilut on inhottava, muutun soseeksi siellä vitivalkoisen satiinin keskellä ja ötökkäparat joutuvat jyrsimään kuukausia lakattua puuta, ennen kuin pääsevät lounaalle. Ja onko mahdollista valita nopeammin maatuva ja vähemmän käsitelty arkku? Käydä ennen h-hetkeä shoppailemassa ja osoittaa kävelykepillä mieluisin malli [Nuarimies, saako tuota kirstua vaaleanpunaisena? Jaa miksei?]. Luomuarkusta voisi tulla kysyttykin artikkeli. Suomalaista käsityötä. Kierrätettyjä materiaaleja. Verhoiluna aitoa 1980-luvun Vuokko Nurmesniemeä. Haluan joka tapauksessa imeytyä nopeasti maahan ja muuttua mahdollisimman pian luiksi.
Viikko pyhäinpäivään. Yritän olla piehtaroimatta viittä päivää kuoleman teemassa, mutta voi olla, ettei se onnistu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti