lauantaina, lokakuuta 29, 2005

Luut kirjoittavat postuumisti

Luen pitkästä aikaa Majakovskin esseetä "Kuinka säkeitä valmistetaan" (192[7]/1959 teoksessa Pilvi houusissa). Essee alkaa sanoin: "Minun täytyy kirjoittaa tästä aiheesta" (mts. 73). Aivan yhtä hyvin se voisi olla tämän päiväkirjan, kirjallisen puolivalmisteen otsikkokentässä. Kirjoittamiselle ei ole vaihtoehtoa niin kuin ajattelemiselle ei ole vaihtoehtoa. Majakovskin esseen hienous ei kuitenkaan ole siinä, kuinka kaikki on kirjoittamista, vaan siinä, kuinka hän musertaa kirjailijamyytin ja tekee kirjoittamisesta käytäntöä:
Mitä siis välttämättä tarvitaan runonteon aloittamiseen? [...] aineistoa. Sanoja. Aivokopan varastosuojien jatkuvaa täydentämisetä tarpeellisilla, ilmeikkäillä, harvinaisilla, keksityillä, uusituilla, johdetuilla ja muilla sanoilla. (Mts. 82.)
Jos Majakovski edustaa vaatimattomassa sivistyksessäni runouden käytäntöä - mustekynien, polkupyörän, leiketoimiston ja runollisten puolivalmisteiden maailmaa - edustaa Marguerite Duras teoriaa. Teoksessan Kirjoitan (2005) Duras kertoo kirjailijan yksinäisyydestä, jossa vaanii aina hulluus ja itsemurha. Kirjailijan alkoholismista. Kirjoittamisen kauhusta. Duras'lle kirjoittaminen on totaalista: kaikki on kirjoittamista ja kaikki kirjoittavat:
On päästävä siihen, että kaikki kirjoittavat ympärillämme, aivan kaikki, kärpänenkin; se kirjoittaa seinille, se on kirjoittanut paljon ison huoneen lammesta heijastuvassa valossa. Kärpänen voisi täyttää kokonaisen sivun kirjoituksellaan. Siten se itse olisi kirjoitus. Siitä hetkestä jolloin se voisi olla kirjoitusta, se on jo sitä. (Mts. 51.)
Viime aikoina,

ehkä vasta tänään, tänä aamuna, olen alkanut ymmärtää, kuinka kirjoittamisesta on tullut minulle Majakovskin käytännöllisyyttä ja Duras'n totaalisuutta. Minun on kirjoitettava tästä aiheesta, näillä välineillä. Kerään sanoja ja tallennan runollisia puolivalmisteita kuin pakastaisin eineksiä. Yksinkertaisimmillaan: ostan paperia, ostan kyniä, ostan lisää muistia, ostan aikaa kirjoittamiselle. Mutta kirjoittamisesta on tullut muutakin: kirjoittaminen on kuin uskoon tulo, se on totaalista ja pysyvää, eikä siitä voi irroittautua. Kirjoitan koko ajan, kaiken näkemäni ja lukemani ja jokaisen vuoropuhelun. Kun kävelen, kirjoitan asfalttiin. Kaikki ajatteleminen on kirjoittamista.

Ydinkatastrofin jälkeen, iho ja hiukset riekaleina, istun torakoiden ja rottien kanssa raunioissa, radioaktiivisessa pölyssä ja kirjoitan sormenpäällä tuhkaan. Kirjoittaminen ei jätä minua ikinä. Kuoltuani kirjoitan postuumisti. Luut kirjoittavat. Maatuminen on kirjoittamista.

Ei kommentteja: