Kaadan illalla kirkkaanvihreään lasiin kahden ripsahtelevan jääpalan päälle kaksi sormenmittaa chilivodkaa ja saman verran cointrêau'tä ja uni tulee sakeana ja makeana kuin vispipuuro. Pitäisikö olla huolissaan alkoholin väärinkäytöstä? Aamulla pääsen kirjastoauton kyytiin koulukierrokselle ja olen virkeä kuin rusakko.
-Moi, sanon kyläkoululaisille. -Minä olen uusi kirjastonhoitaja ja mun nimi on Jenni. "Sehän on hauska kuulla" mutisee eräs kolmasluokkalainen, huolekkaasti artikuloiden, nostamatta katsettaan tutkimastaan avaruuskirjasta. Pennulla on sarkasmintajua, mutta se menee aivan hukkaan, koska minusta näsäviisaat pennut ovat syötävän suloisia. Voisin melkein taputtaa kakaraa päälaelle.
-Ootsä lukenut tän? Kysyy yksi harvahampainen Vaaleapunakantisesta Neiti etsivästä. Jos se on julkaistu tarpeeksi kauan sitten, niin todennäköisesti. Olen lukenut kaikki Neiti etsivät, Viisikot, Sos-kirjat, Tiina-kirjat, ja Dana-tytöt. Merri Vikin Lotat ja Ruby Fergusonin Laurat. Eteeni on marssinut joukkueittain vahvoja nuoria naisia, jotka hoitavat lukemattomia poneja, koiria, kissoja, marsuja ja undulaatteja. Tai sapelihammastiikereitä, lentoliskoja ja avaruusolioita, kuten oudon kiihoittavissa Flash Gordoneissa tai Pellucidar -scifisarjarjan kirjoissa. Ponikilpailujen ja voileipäorgioiden jälkeen oli aika virkistävää tehdä sammiollinen vaahtokarkkikaakaota ja lukea, kuinka maan kuoren alla elävät Pellucidarilaiset uhrasivat naisia esihistoriallisille hirviölle, joka tuli lammesta ja söi uhrinsa rinnat.
3 kommenttia:
Ruby Fergusonin Laurat ovat kulttikamaa. Kyllä, kyllä. Etenkin ne kohdat, joissa Laura äidiltä salaa lisää huulipunaa ennen estekisoja, jotta näyttäisi aikuisemmalta, pätevämmältä. Huoh.
Muistan ikuisesti sen hetken, kun luin viimeistä vai toissaviimeistä Lauraa, muistaakseni Laura ja villihevoset, jossa Laura menee ammatinvalintaneuvojalle tai mitä ne sitten silloin viisikymmenluvulla olivatkaan, ja sanoo ryhtyvänsä orpokodin johtajaksi.
Putosi vähän kuin koko sarjalta pohja pois. Tyttö, joka oli voittanut kaikki ratsastuskilpailut ja oli muutenkin käsittämättömän määrätietoinen... hemmetti soikoon. Orpokodin johtajaksi.
Koetin olla muistamatta tuota seikkaa, kun luin alkupään Laurat uudelleen ja uudelleen. Lapsena sitä on julma.
Jaa, tämä Laura on sitten sukupolvia yhdistävä juttu, koska minäkin luin niitä joskus 60-70 luvun vaihteessa ja kärsin aina hiukan koska niissä kirjoitettiin varsin halventavaan sävyyn tukevasta tytöstä, joka pomppi jyväsäkkimäisesti hevosen selässä.Epäilin muistuttavani enemmän tuota typerää tyttöä kuin ihanaa Lauraa.
Lankesin ostamaan divarista kasan Laura-kirjoja. Niiden formaattikin on niin söpö: halpaa kellertävää paperia, pikkuinen koko ja kannessa nimi Laura nostalgisella, aikanaan vauhdikkaalla fontilla.
Ajattelin, kuinka nastaa on olla englantilainen tyttö, joka saa olla töissä tallilla. Pentuna kiersin paikkoja kyselemässä töitä, mutta eihän Suomessa lapset saa hommia muualta kuin kotoa.
Lähetä kommentti