Happamia, happamia, sanoi kettu...

Aforistiikka on laji, joka houkuttelee kaikenlaista puolivillaista yrittäjää, huomaan, kun käyn läpi luokkaa 10.8. Lyhyys ja ytimekkyys on ansa: mitä vähemmän tekstiä on, sitä suuremman pitäisi oivalluksen ja sanojen painon olla. Vuosisadan ajatusten ja niitä tavoittelevien tokaisujen välillä on valovuosien välimatka: sama etäisyys kuin haikut ja tölväisyn, kirjeen ja tekstiviestin välillä. Huomaan koko lajityypin ärsyttävän minua, Maria Jotuni kirjoittaa

Viisas ei voi koskaan olla itserakas. Vain puolinainen äly sitä on. Lastentautia muuten. (1984, 76.)

Ja juuri se tuntuu aforistiikkaa vaivaavan. Kaamea itserakkaus ja usko siihen, että jokainen lausuttu sana on siivekäs ja lehtikullattu ja painokelpoinen. Huomaan melko yksinkertaisen nyrkkisäännön pätevät: jos yhden henkilön aforistinen tuotanto on kovin lavea, niin todennäköisesti puolet on sitä itseään, vaikka se olisi kuinka sidottu koviin kansiin. Eihän kenellekään synny suuria ajatuksia hengityksen tahtiin (mutta jotain muuta saattaa kyllä syntyä). Ihmiset, joiden ei pitäisi kirjoittaa aforismeja, ovat juuri niitä, jotka alkavat sitoa lohiperhoja ja väittävät sitä taiteeksi tai lisäävät yhden oman aineen valmiiseen pussipataan ja julistautuvat kokeiksi.

Vaivaa kaikesta huolimatta kirjastonhoitajaasi etsimään sinulle Oiva Paloheimon Oivalluksia (1963)...

Hillitse Hitlerisi" (mts. 124)

Charmi on aavistamatonta valppautta havaita toisen toivomus ennen omaansa (mts. 115)

Kuinka kauniit silmät! sanotaan naisista ihastuneina. Mikä sokeus! Kuka on joskus nähnyt jossakin rumia silmiä" (mts. 112)

... koska silloin kun ne ovat hyviä, ne ovat todella hyviä.