Elokuun myöhäisinä iltoina voisin kävellä ihan kuinka kauan tahansa. Jalat eivät väsy eivätkä korvat saa kyllikseen ylellisestä hiljaisuudesta. Koiralla on pieni etumatka, se käännähtää nopeasti ja kärsimättömästi, pikku kettu, ja hoputtaa ilmeellään. Tule JO! MINNE me mennään?
Pensaikossa rapisee ja melkein haistan adrenaliinin, jonka kehoni erittää. Pelkään muutaman sekunnin aivan järjettömästi ja olen ihan valmis pinkomaan karkuun kuin hirvinaaras. Minulla ei ole juuri koskaan puhelinta mukana, koska koko kävelyn idea on olla tavoittamattomissa. Lenkillä tärkeintä on liike, maisema, suunta ja aistit. Kaikki muut liukenee, minuus supistuu kuin pupilli kirkkaassa valossa, keskityn suoritukseen ja kehooni: happeen, lihasten tuntemuksiin ja koordinaatioon, tuoksuihin, näkemiini asioihin. Olen joku, kuka tahansa, kävelemässä ilman määränpäätä, kävelemisen vuoksi. Voin olla pystähtymättä ja jatkaa ikuisesti.
Paluumatka on aina olennaisesti erilainen. Minuus laajenee ja kiinnittyy, olen menossa jonnekin, ja alan väsyä. Verensokeri hupenee ja päättymättömän kävelylenkin sijaan alan haaveilla proosallisemmista asioista: lämpimästä suihkusta, pannullisesta rooibosteetä, isosta voileivästä, patterilla lämpenevistä villasukista. Suunnitelmat ja ajatukset jäsentyvät arjen kautta. Ne menettävät osan vapauttaan. Se, mikä hetki sitten oli anonyymiin kehoon pakenemista on nyt lenkki, jolla on määrätty funktio ja jonka toteuttamiseen käytetään määrätty aika.
Mutta sillä hetkellä, kun katson taivaanrannan pakopistettä, mieli tyhjänä ja irrallaan, on paljon asioita, joilla ei ole mitään merkitystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti