Tuntosarvista, sadismista ja hylätyistä leluista

Joku on naulinnut nuppineuloilla ja nastoilla likaisen mollamaijan kirjaston ilmoitustaululle inhottavaan asentoon. Katselen surkeaa otusta ja kirjastonhoitaja aivot muokkaavat reaktion tiedonhakupyynnöksi ja suhauttavat tuloksen tiskiin saman tien. Brian Hallin Saskian päähenkilö on yksinäinen, hippien kasvattama lapsi, joka kutsuu mielessään luokkansa poikia nahkasiipisiksi hirviöiksi. Kissa kuumalla katolla -elokuvan Maggien mielestä hänen lankonsa, Garsonin lapset ovat kaulattomia hirviöitä: "no-neck -monsters." Entäs William GoldinginKärpästen herra tai Günther Grassin Peltirumpu (jonka elokuvaversiosta näin lapsena lukemattomia, hirvittäviä painajaisia)? Kaikkia teoksia yhdistää lasten julmuus.

Kyky tunnistaa mauton ja hauska pelkästään mauttomasta kehittyy vasta kun ikää tulee lisää, sitä paitsi pehmolelujen kohtelua koskevalla eettisellä säännöstöllä - tällaisessa dystopiassa kun elämme - on merkitystä korkeintaan symbolisella tasolla ja kulutuksen kannalta. Vain esipuberteettinen mieli huvittu tuon tyyppisestä sadistisesta askartelusta. Ja vain neljännesvuosisadan ohittanut kirjastonhoitaja närkästyy siitä ja pitää sitä sadistisena (ja näkee mielessään heti joukon vastenmielisiä räkänokkia, jotka kivittävät rastaita, kiduttavat luokkakavereitaan, repivät muurahaisilta jalat ja tekevät kaikkensa saadakseen alkoholisoituneen ruotsinopettajan taas itkemään tunnilla).

Lapsen pahuus on tabu, jota on hyödynnetty esimerkiksi kauhukirjallisuudessa. Itse asiassa uskon, etteivät ihmiset turmellu kasvaessaan, vaan he kasvavat pois turmeltuneisuudesta, oppivat harkitsemaan, hillitsemään kaikkein inhottavimmat impulssinsa ja eläytymään toisen asemaan. Kukaan ei synny moraalisen olentona: empatia on opittua, koska siitä ei saa välitöntä hyötyä ja mielihyvää. (Lapsen) viattomuus on eläimellistä: vain sellainen olento on paha, joka tietää tekevänsä pahaa, mutta tekee sitä silti - ja aivan erityisen paha on sellainen olento, joka pystyy legitimoimaan tekemänsä pahan. Lapsi ei siihen pysty, mutta tunnen sellaisia aikuisia. Mitä heille tapahtui? Lakkasivatko he näkemästä ja kuuntelemasta? Repikö joku pois heidän siipensä ja tuntosarvensa?

Adoptoin ja pesen nuken ja vastaisuudessa se saa istua työhuoneeni hyllyllä tai auton kojelaudalla.