perjantaina, elokuuta 05, 2005

Reviirimerkintä

Turistin [no nyt se paljastui, että luen säännöllisesti turistia, vaikka saankin aina hernekohtauksia hänen parissaan] anoppi oli sitten mennyt tekemään muutoksia Turistin puutarhaan kysymättä lupaa ja ilmoittelematta etukäteen. Tarinaverstaassa työstettiin samaa teemaa: tekstissä hyvä äiti purkaa miehensä syövän aiheuttaman ahdistuksen siivoamalla juurta jaksaen poikansa kodin sillä aikaa, kun poika ja miniä ovat matkoilla. Matkoilta palaavaa paria odottaa paritetut sukat, viikatut alusvaatteet, maatuskanukkien tapaan, koon mukaan ryhmitellyt jauhopurkit...

* * *

Kun eläimen omalle reviirille tulee joku, syntyy konflikti. Reviirin vanha omistaja ajaa uuden pois, tai joutuu itse häädetyksi. Mitä ihminen voi tehdä, kun hänen henkilökohtaista reviiriään loukataan?

Viimeistään murrosiässä aloin inhota sitä, että huoneeseeni kajottiin: tavaroiden asennot ja sijainnit suorastaan huusivat toisen läsnäoloa ja kädenjälkeä. Raivoon sekoittui syyllisyyttä siitä, että tiesi toisen tarkoittaneen hyvää ja epämääristä uhan tunnetta. Kojelaudan kontorollivaroitusvalo välkkyi punaista.

En voisi ikinä ottaa kotiini siistijää. En siksi, että sekasotkuni ja kotini kontrolloitu kaaos hävettäisi minua - no joo, kyllähän se on noloa, aikuinen ihminen, vaan siksi, että reviirilläni tassuttelisi joku sinne kuulumaton. Vanhenemisessakin eniten pelottaa se, että elinpiiri kutistuu terässänkyyn, kaappiin ja yöpöytään: reviiri häviää, eikä minulla ole enää omaa, salaista ja yksityistä tilaa, jonka voisin merkitä omakseni ja sulkea muilta. Jopaa ruumini onkalot tukii ja putsaa joku muu, jolle olen vain hankala nippu nahkaa, luita, koloja ja eritteitä. Työpisteisiini ujutan ainakin jonkin esineen joka julistaa minun läsnäoloani: työpöydälläni on kynät kissamukissa, seinällä on postikortti ja Ankkalinnan kartta.

Kai kihlautumisessakin on kyse reviirimerkistä: minun! Minun! Minun!

Olenkin hirveän onnellinen ja kiitollinen siitä, että vanhempani ja anoppini ovat aina antaneet minun pesiä omassa sikolätissäni ja kunnioittaneet minun ja mieheni henkilökohtaista reviiriä Itseasiassa äidin selvät yritykset pidättäytyä tiskaamasta ja pyyhkimästä ihan pikkuisen pölyä ja järjestelemästä ihan vähän pyykkejä ja koriste-esineitä ja jääkaapin ovessa olevia lappuja on liikuttava. Näen kuinka hänen ilmeensä on hämmentynyt, hän yrittää istua paikallaan, vaikka selvästi pälyilee siivosukomeroa. Jokainen äidillinen solu yrittää levottomasti nytkähdellen ryömiä kohti luutua.

* * *

Siitä päivästä, kun ihmiset ymmärätävät olla ujuttautumatta jälkikasvunsa ja hänen perheensä reviirille, pitäisi tehdä liputuspäivä. Jos välttämättä haluaa uusia toisen ihmisen, sanotaan, puutarhaa, niin varmasti ymmärtää kysyä siihen luvan, esitellä kirjallisen suunnitelman (josta ei poiketa ja johon kuuluu myös arvio aikataulusta) sekä tutkia anturit värähdellen merkkejä siitä, josko toinen ei sittenkään halua, että hänen yksityisiin pensaisiinsa mennään kajoamaan.

1 kommentti:

Veloena kirjoitti...

Kylläkyllä. Liputuspäivä. Kuten myös sille päivälle, jolloin äiti viimein sanoo: "Kun näin harmaan villatakin, ajattelin sinua, mutta sitten muistin, että sinulla on omakin tahto."